Heinolan Kuvataiteilijat ry

HEINOLAN KUVATAITEILIJAT RY 50 VUOTTA
ELETTY TAIDE -HANKE 2022-2025
JOHDANTOBLOGI

Heinolan kuvataiteilijat ry täyttää viisikymmentä vuotta tänä vuonna. Juhlavuotta on ennakoitu ja siihen on valmistauduttu Eletty taide -hankkeella. Taidehankkeen tarkoituksena on ollut tuoda esille yhdistyksen historiaa sekä tuoda hyvinvointia, osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja taiteen antamaa merkityksen tunnetta tavallisille heinolalaisille kuvataiteen harrastajille. Hankkeen vetäjänä on toiminut FM, vapaa taiteilija Henna Paasonen. Syksyn 2025 aikana Heinolan museoiden ja Heinolan kuvataiteilijat ry:n nettisivuilla julkaistavissa blogeissa esitellään yhdistyksen historiaa sekå sen keskeisiä vaikuttajahahmoja ja jäseniä.

Heinolan Kuvataiteilijat -niminen jaos perustettiin Heinolaan Taiteen Ystävät ry:n alaiseksi osastoksi 19.2.1975 Heinolan Yhteislyseon kuvaamataidon luokassa. Yhdistys rekisteröitiin itsenäiseksi helmikuussa 1984. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää jäsenistönsä taiteellista ilmaisua ja yleisön taiteen tuntemusta. Tämän toteuttamiseksi yhdistys järjestää eri kuvataidealojen kursseja, ohjausta ja näyttelyitä. Ensimmäisen toimintavuoden päättyessä jäseniä oli 22. Tämänhetkinen jäsenistö koostuu Heinolan ja lähiympäristön kuvataiteen ammattilaisista ja harrastajista ollen yhteensä noin 50 henkilöä.
Viisikymmentävuotisen toimintansa aikana yhdistys on järjestänyt jäsenilleen useita kursseja kyvykkäiden opettajien ohjauksessa. Aikojen saatossa se on järjestänyt myös useita näyttelyitä muun muassa pankeissa,yritysten konttoreissa ja teollisuustiloissa. Vuonna 2003 ratkesi pitkään vaivannut ongelma vuosinäyttelyiden pitopaikasta. Yhdistys sai lupauksen pitää vuosittain Heinolan Taide -näyttelynsä Heinolan taidemuseossa. Vuonna 1984 yhdistys sai käyttöönsä omat tilat Heinolan kaupungilta
Koskensaaren huvilakiinteistöstä. Kaupunki kuitenkin möi kiinteistön, ja vuosina 2005-2023 yhdistyksentoimitilat sijaitsivat Kuvarannassa osoitteessa Maaherrankatu 1. Vuoden 2023 lopulla yhdistys sai hienot
uudet tilat Heinolan Vanhalta kirjastolta.

Paasonen teki vuosina 2022-2023 yhdistyksen jäsenten kanssa muistelutyöpajoja, joissa hahmotettiin heidän omaa taidepolkuaan, sekä vieraili jäsenten ateljeissa ja tallensi niitä valokuvaamalla. Heinolassa
toimivan Vapaan maalausryhmän jäsenten kanssa Paasonen toteutti ryhmähaastattelun kahden muistelupiirin muodossa. Lisäksi hankkeen aikana yhdistys järjesti hyvinvointiteemalla maalaustyöpajoja, kaksi pajaa vuodessa, jotka työllistivät ammattitaiteilijoita ja joiden käytännön järjestelyistä Paasonen
vastasi.

Vuonna 2022 Paasonen haastatteli Panu Patomäkeä, Susanne Eskolaa, Maila Pakarista, Kaarina Karjalaista, Helena Kontturia ja Tytti Haapasaarta heidän taidepolustaan. Vuonna 2023 Paasonen haastatteli Orvokki Rosbergiä, Susanna Judinia, Sirpa Juutia, Ismo Nuotiota, Kari-Paavo Kokkia, Manja Pielaa, Anneli Savolaista, Hannu Sipilää, Eveliina Pirhosta ja Irene Voutilaista heidän taidepolustaan, -muistoistaan ja -näkemyksistään.
Eletty taide -hankkeen tuloksia ovat Paasosen keräämään materiaaliin pohjautuvat ja hänen kirjoittamansa blogit sekä yhdistyksen Heinolan taidemuseolla pidettävä juhlanäyttely, joka esittelee jäsenten teosten
lisäksi kuvataiteen ja yhdistyksen historiaa Heinolassa. Näyttelyn oheistoimintana Paasonen haastattelee taidemuseolla kolmea heinolalaista kuvataiteilijaa, Panu Patomäkeä, Kaarina Karjalaista ja Susanna Eskolaa. Lisäksi yhdistys järjestää juhlavuotena maalausretken Ainolaan Järvenpäähän 23.8. sekä juhlakurssin 13.9. ja 4.10. Juhlakurssin opettajina toimivat taidemaalari Susanna Judin ja taidemaalari Manja Piela.
Muistelutyöpajojen, maalaustyöpajojen, juhlanäyttelyn kokoamisen ja blogien kirjoittamisen kustannuksiin yhdistys on saanut avustuksia Heinolan kaupungilta, Suomen kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahastolta ja Helanderin säätiöltä.

Pitkä ja kivinen tie

Kuvataide-elämää Heinolassa toisen maailmansodan jälkeen (1944–1975)

Kuvataiteen harrastus Heinolassa noudattaa monen muun pienen kaupungin esimerkkiä. Matka on alkanut innokkaiden harrastajien ja vapaaehtoisten voimin. Vähitellen toiminta on järjestäytynyt ja ajan kuluessa myös taiteen tiloja on saatu kohennettua.

Paikkakunnalla viivähti 1900-luvun alkupuolella ammattitaiteilijoita vapaa-ajan tai esimerkiksi opetustyön merkeissä. Yksi taiteilijakoulutuksen saanut tekijä, Ilmari Soikkanen (1890–1963), oli Heinolasta kotoisin. Toisen maailmansodan jälkeen yhteiskunta muuttui vauhdilla. Entinen kylpylä- ja seminaarikaupunki teollistui voimakkaasti ja sen väkiluku kasvoi 2600:sta (1939) 15 500:een (1975). Vähitellen myös erilaisten vapaa-ajan palvelujen ja harrastusmahdollisuuksien kysyntä kasvoi.

Sotavuosina oli herännyt tarve nuorisotyötä tekevälle laitokselle, joka tarjoaisi vaihtoehdon nk. huonoille harrastuksille. Jyränkölän setlementti aloitti vuoden 1944 syksyllä kansansivistys-, kulttuuri- ja nuorisotyön. Samaan aikaan alkoi ryhmä taiteen harrastajia kokoontua sen suojissa. Toinen keskeinen kulttuurikeskittymä löytyi Heinolan seminaarista, jonka lukuisat harrastuskerhot toiminnallaan elävöittivät kaupungin kulttuurielämää.

Jyränkölän kuvataidekerhon ensimmäinen ohjaaja Rauha Kaukainen toimi Heinolan yhteiskoulun piirustuksenopettajana (1931–1946, 1950–1969). Hänen esimerkillään ja innoituksellaan oli valtava merkitys muutaman kerholaisen taiteelliseen kehitykseen. Kerhon ”kuvakirja” vuodelta 1954 kiteyttää alkuvuodet seuraavasti:

”Kun työväenopiston piirustuskerho 10 vuotta sitten perustettiin, melkein ns. alkulima-asteelta, eli aineesta, joka vapisi ja tytisi epävarmuudesta, tietämättä mitä tehdä tai tekemättä olla. Piirtääkö vai eikö piirtää – kas siinä kysymys. Hyvin voisi alkua verrata myöskin atomivoiman kokoontumiseen, monet menevät ja monet tulevat, ehkäpä hieman tuttavasti tönäisevät toisiaan, mutta eivät löydä sitä jaksolukua, joka sitoisi heidät yhteen. Mutta lopulta se kuitenkin löytyy – ehkäpä suurin ansio on hyvällä ytimellä, ts. opettaja Rauha Kaukaisella, joka ensimmäisenä ottaa ohjatakseen tätä epävarmuuden vapinaa. Ja niinpä lopulta koostuu se atomi, joka kaiken alkaa – tosin vain pieni, mutta tarpeeksi räjähdysvoimainen heittääkseen radalleen kiitämään – ja mataamaan taiteen avaruuden uuden tulokkaan.” (Otto Venäläinen, TSVTVA)

Kaukainen oli innokas opettaja. Hän kirjoitti taiteesta ja ”ajatteli aforismeja”. Historiikin mukaan hän ”enimmäkseen kehittää ja kiihottaa kerholaisten mielikuvitusta.” Ilmaisun kehitys oli nopeaa. Jo muutaman vuoden sisällä kerholaiset saivat tunnustusta valtakunnallisissa työkeskusopistojen välisissä henkisissä kilpailuissa. Useana vuonna (mm. 1950–53) menestyivät mm. Toivo Väänänen, Veikko Ahonen, Uuno Rantanen ja Faina Putro (myöh. Snellman).

Keväällä 1950 ryhmä järjesti taidenäyttelyn Jyränkölässä. Mukana olivat Veikko Ahonen, Toivo Väänänen, Faina Putro, Aleka Teirivaara ja Kirsti Pelkonen. Hiljalleen päästiin järjestämään lisää taidenäyttelyjä. Seuraavaksi näyttelyvuorossa oli kerhon uusi opettaja, Tatjana von Schwanck-Väänänen. Hänestä sukeutui yksi heinolalaisen kuvataiteen kantavia voimia 1950-luvulla yhdessä puolisonsa Toivo Väänäsen kanssa.

Kuvateksti: Jyränkölän kuvataidekerholaisia 1950. Takarivi vasemmalta oikealle: Veikko Ahonen, Kirsti Pelkonen, Aleka Teirivaara, Toivo Väänänen.

Eturivi vasemmalta: Faina Putro (myöh. Snellman), K. Lappalainen, Tatjana von Schwanck-Väänänen. TSVTVA, Heinolan kaupunginmuseo

Kuvataidekerhon 10-vuotisjuhlassa 1954 Toivo Väänänen luki kronikan kerhon historiasta:

”Taiteessa olemme kaikki jokseenkin tasa-arvoisia. Jokaisella ryhmän jäsenellä on jotakin omaa, persoonallista, yksikään ei maalaa samaan tyyliin kuin toinen, meillä on hyvää sopua, innostusta ja yritteliäisyyttä. Ne takaavat sen, että kuljemme varmasti, vaikka ehkä joskus hitaasti eteenpäin. Taiteen tiellä ei sovi väsyä, ei nukkua, ei tyytyä, vaan aina janota. Ja aina etsiä. Vain etsijä saa tuntea löytäjän onnen.”

Keskeisiä taiteilijoita 1944–70

Veikko Ahonen (1927–2014)

Veikko Ahonen oli ensimmäisten joukossa Jyränkölän kuvataidekerhossa. Hän piirsi kuvia jo pienestä pitäen, vaikka isä ei pitänyt sitä pojalle sopivana harrastuksena. ”Pojat eivät itke eivätkä piirrä” hän oli todennut. Äiti sen sijaan antoi Veikolle kyniä ja paperia, pitiväthän ne vilkkaan pojan pois pahateosta. Haave taiteilijan ammatista eli vielä 1940-luvun puolivälissä ja Ateneum siinteli mielessä. Ahosen onnettomuudeksi ei kouluun otettu uusia opiskelijoita heti sodan jälkeen. Joku työ piti kuitenkin saada ja se löytyi Heinolan Konepajalta. Taide säilyi silti elämässä ja Ahonen maalasi öljyväreillä ja innostui 1950-luvulla myös kuvanveistosta ja grafiikasta. Paikallislehdessä todettiin, että Ahonen on saanut suuren suosion Heinolan yleisön keskellä monipuolisella taiteellaan, joka edustaa herkkää kolorismia.

Kuvataidekerhon 10-vuotiskronikka toteaa hänestä seuraavaa: ”Herkkä sielu, innostunut haaveiluun. Kokeilija, paljon aiheita. Mielellään pukeutuukin kauniisti. Odottaa taiteelta suurenmoisia, mieltä kiinnostavia asioita. Voitti 1946 Helsingissä akvarellillaan ensimmäisen palkinnon. Vietti vuoden Argentiinassa ”ja luultavasti sieltä oppi maalausharrastuksiin nähden tuon turmiollisen sanan mañana.”

Osallistuminen yhteisiin kuvataiderientoihin hiipui 1960-luvun puolivälissä. Tiiviissä taidepiirissä oli kuolemantapauksia, mm. Tatjana von Schwanck-Väänänen menehtyi 1965, ja porukka hajaantui. Taiteen tekeminen omaehtoisesti jatkui silti vanhuuteen asti. Maalausten aiheet löytyivät läheltä, kotikaupungista tai esimerkiksi kuunnelman synnyttämästä vahvasta mielikuvasta. Veistoksissa ihmishahmot valettiin betoniin tai metalli sai totella ajatusta. Vasta näön ja kunnon heikkeneminen sai hylkäämään siveltimen.

Ensio Harni (1900–1980)

Ensio Harni toimi Heinolan seminaarin piirustuksen, käsityön ja kaunokirjoituksen opettajana 1953–60. Hän oli kotoisin Turusta. Harni valmistui ensin kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista ja sitten 1937 kuvaamataidonopettajaksi Taideteollisesta keskuskoulusta. Hän kuvasi ansiokkaasti seminaarikaupunkia löytäen kauneutta sekä mielenkiintoisia maalauskohteita ja kuvakulmia. Hän kuvasi katoavaa puukaupunkia niin öljyvärein kuin akvarellein ja pastellein. Piirsipä hän tussilla kaikki lähiseudun kartanotkin ja julkaisi piirustukset selityksineen Itä-Häme -lehdessä.

Harni viihtyi opetustyössä, mutta ehti ottaa osaa myös taidenäyttelyihin. Ensio Harni valittiin Heinolan Taiteen ystävät ry:n kuvataidejaoston puheenjohtajaksi vuonna 1955 ja hän olikin kuvataideopettaja Maija Värrin tavoin keskeinen kuvataidevaikuttaja Heinolassa 1950-luvulla.

Jouko Lapintie (1924–2012)

Jouko Lapintie toimi Heinolan seminaarin kuvaamataidonopettajana 1961–1972. Hän ohjasi seminaarin kuvataidekerhoa ja toimi aktiivisesti kaupungin taide-elämässä. Lapintien ansiota lienee suurelta osin ollut 1960-luvun loppupuolen taiteilijoiden esiinmarssi. Jorma Aittasalmi kuvaa Lapintietä raivaajaksi, ennakkoluulottomaksi tiennäyttäjäksi, hiljaiseksi, hyväntahtoiseksi, älykkääksi ja sisäisesti säkenöiväksi taiteilijaksi. Opettajana Lapintie oli erittäin kannustava ja lempeä.

Lapintie pyrki osoittamaan katsojalle, että kuva on vain väline jonkin toisen, sisemmän maailman kuvaamiselle. Hänen tuotannossaan voi nähdä ainakin kolme aihemaailmaa, 1960-luvun akvarellien herkät lapsikuvat, mystisismi ja Bysantin taiteen vaikutus sekä tyylitellyt, joskus informalismiin viittaavat maisemat. Lapintie maalasi myös lukuisia muotokuvia. Mika Suvioja toteaa vuoden 1972 näyttelytöistä seuraavaa; ”vahva vivahde mystiikkaa, liturgista ja uskonnollista ainesta, lujia, rakenteellisesti hallittuja ja tunnelmaltaan ladattuja henkilökuvia, pohdiskelevaa tarkastelua.”

Felix Pirhonen (1939–2004)

Felix Pirhosen juuret olivat Ruskealassa, luovutetussa Karjalassa. Jo nuorena hän suunnitteli taiteilijan ammattia ja ehtikin opiskella Ateneumissa jonkin aikaa. Opinnot jäivät kuitenkin kesken, minkä jälkeen hän työskenteli mm. Kouvolassa somistajana ja sitten Heinolassa Mattisen Teollisuus Oy:n palveluksessa. Pisimmän uran Pirhonen teki Tampella Oy:n käyttögraafikkona suunnitellen kuoseja pakkauslaatikoihin yms. Ilmeisesti ensimmäinen oma näyttely oli Jyränkölän salissa 1966. Jouko Lapintie oli positiivisesti yllättynyt: ”On ilahduttavaa todeta, että Heinolassa on tällaista taiteellista lahjakkuutta ja intomieltä.” Nuori taiteilija etsi omaa ilmaisuaan kubismista, informalismista ja teki jopa kineettisiä kokeiluja. Vaikutteita hän sai mm. taidekirjoista.

Jatkossakin Pirhonen oli etsijä ja kokeilija, joka sekoitteli erilaisia aineksia ja tekniikoita ja selvästi nautti löytämisen ilosta. Kuvallinen ilmaisu ei jäänyt vain maalauksiin ja grafiikkaan, vaan harrastuksiin kuuluivat myös valokuvaus ja teatteri sekä lavastajana että ohjaajana. Pirhonen suunnitteli 1990-luvulla alikulkutunnelien seinämaalauksiakin, kuten Piestanyn Rantatien Bluesia apilapellossa. Hän osallistui ahkerasti näyttelyihin Heinolassa.

Eero Railimo (1910–2007)

Eero Railimo syntyi Valkjärvellä Karjalan kannaksella. Hän opiskeli kansakoulunopettajaksi Sortavalan seminaarissa ja sotavuosien jälkeen hänet valittiin Heinolan kansalaiskoulun opettajaksi vuonna 1946. Hän pätevöityi täällä ollessaan veiston opettajaksi Ateneumissa, mikä saattoi innostaa osallistumaan taidekerhon toimintaan Jyränkölässä. Siellä häntä kutsuttiin Winston Churchilliksi, koska monet olivat juuri silloin lukeneet hänen muistelmansa ja tuntui, että opettaja Railimon suhtautuminen taiteeseen oli samankaltaista, levätä työn jälkeen ja nauttia väreistä. 1950-luvun alussa Railimoilla kokoontui taidepiiri, jossa annettiin palautetta maalauksista. Piirin vakiojäseniä olivat Railimon lisäksi ainakin Veikko Ahonen, Uuno Rantanen, Toivo Väänänen ja Tatjana von Schwanck-Väänänen.

Maalausten aiheet löytyivät usein kaupungista, mutta myös esimerkiksi Maitiaislahden rannat tai Niemelän pellot pääsivät kankaalle helein, jopa helteisin värein. Ensimmäiset veistokokeilut Railimo teki jo 1950-luvun alussa. Perheen mökillä oli muovailuun sopivaa savea, josta hän veisti sukulaispojan muotokuvan. Kiinnostus kolmiulotteiseen muotoon säilyi ja Railimo paneutuikin ahkerasti anatomian opiskeluun.

Eero Railimo oli mukana perustamassa Heinolan Taiteen Ystävät ry:n kuvataidejaostoa vuonna 1955. Hän osallistui Neljän ryhmän näyttelyyn Heinolassa vuonna 1957. Työn ja oman elämän kiireet pakottivat taiteen tekemisen taustalle, kunnes eläkkeelle jäätyä 1972 veistoharrastus sai uutta puhtia. Kipsiveistoksia oli jatkossa mukana Heinolan Taide -vuosinäyttelyissä ja Eero Railimo valittiin Heinolan kuvataiteilijat ry:n ensimmäisen johtokunnan jäseneksi 1975.

Tatjana von Schwanck-Väänänen (1916–1965)

Tatjana von Schwanck syntyi Pietarissa 1916 korkea-arvoisen laivastoupseerin tyttäreksi. Hän pakeni äitinsä ja tätiensä kanssa vallankumousta perheen kesähuvilalle Terijoen Tyrisevälle. Isä kuoli Venäjällä. Luonteeltaan Tatjana oli iloinen, tuttavallinen ja välitön. Opettajatartädit opettivat Tanjalle kielten lisäksi myös taidemaalausta. Hän kävi Venäläistä reaalikoulua Terijoella, mutta epilepsia ja sen rasitukset keskeyttivät koulutien.

Syvällisemmät taideopinnot alkoivat 1930-luvulla muotokuva- ja taidemaalari Herman Praesasin (1894–1942) johdolla. Ensimmäisen näyttelynsä von Schwanck järjesti vuonna 1936. Sen arvostelussa jo huomataan hänen koloristinen otteensa ja myöhemminkin hänen värienkäyttöään kehuttiin. Toinen maailmansota toi Tanjan ja hänen äitinsä Heinolaan, jossa he asuivat pienessä huoneessa, joka samalla toimi ateljeena. Sodan jälkeen Tanja opiskeli vielä lukuvuoden 1946–47 Vapaassa taidekoulussa Helsingissä ja naimisiinmenon (1949) jälkeen tehdyt ulkomaanmatkat täydensivät opintoja.

Tatjana von Schwanck-Väänänen on todennut, että ”olen iloinen, että minun alani on juuri muotokuvamaalaus, muotokuva on oltava mallin näköinen. Siitä ei saa lähteä tempomaan ihmeitä mihinkään suuntaan.” Muotokuvien lisäksi taiteilijan aihepiireihin kuuluivat kukka-asetelmat sekä Heinola-maisemat. Hän toimi kuvataideopettajana Jyränkölässä kymmenisen vuotta. Sieltä löytyi puolisokin, Toivo Väänänen, saman harrastuksen parista.

Koko elämää varjosti epilepsia. ”Ehkä juuri tämä teki sen, että hän osasi täysin rinnoin nauttia jokaisesta pienestä onnenhetkestä.” Varhaisen kuoleman jälkeen Tatjana von Schwanck-Väänäsen muistonäyttely järjestettiin keväällä 1966 Syrjälän salissa Jyränkölässä.

Toivo Väänänen (1925–1993)

Toivo Väänänen syntyi Kajaanissa, mutta muutti jo pienenä tätinsä hoiviin Heinolaan. Aluksi hän harrasti veistoa, mutta ensimmäinen maalauskin syntyi jo armeija-aikana. Heinolaan palattua Väänänen toimi monessa ammatissa, kunnes päätyi Tampellaan sorvariksi. Työ sopi hänelle hyvin, sillä sitä ei ollut automatisoitu ja aikaa jäi miettimiseen. Heti armeijasta pääsyn jälkeen Veikko Ahonen houkutteli Toivo Väänäsen Jyränkölän kuvataidekerhoon.

Taiteen tekeminen tuntuu olleen Väänäselle aina kaikkein tärkeintä. Maalaaminen oli koko ajan mielessä. Jyränkölän kuvataidekerho ja opettaja Rauha Kaukainen muodostuivat taiteellisen kehityksen kannalta olennaisiksi. Kerhon 10-vuotishistoriikissa kuvaillaan Väänästä seuraavasti: ”Synkempi mieleltään, etsii purkautumistietä sisäisille voimilleen ja tuntuu löytävän sen maalaamisesta. Unohtaakseen huolensa istuu mieluimmin metsässä, olipa kesä tai talvi, ja maalaa siellä. Kokeilee ja etsii. Jumaloi opettajaa.” Taiteellisia esikuvia olivat Vincent van Gogh, Paul Gaugin ja Henri de Toulouse-Lautrec ja Väänäsen omin sanoin museot olivat parhaita taidekouluja.

Väänäsen tuotanto oli alusta asti tunnistettavaa ja oma ilmaisutapa löytyi varhain. Värinkäyttö voimistui kokemuksen myötä. Vielä 1960-luvun alussa ei vielä ollut selvää kummalle linjalle hänen kehityksensä kuuluu, talvimaisemien sopusointuiseen helmenharmauteen vai kevään ja syksyn värirunsauteen. Sittemmin Väänänen alkoi maalata palettiveitsellä käyttäen paksuja värikerroksia ja paletti sai vahvoja, kirkkaita värejä.

Taiteellinen kunnianhimo kohdistui ennen kaikkea luontaisen harrastuksen kehittämiseen itseopiskelun kautta. Öljyvärien ja akvarellien rinnalle tuli 1970-luvulla grafiikka ja kokeilut mm. mezzotintolla. Teosten aiheet löytyivät tavallisesti läheltä, Heinolan kaupunkinäkymistä tai lähiluonnosta. Toivo Väänänen kuului Heinolan kuvataiteilijoiden kantaviin voimiin kaikkiaan neljällä vuosikymmenellä.

Pitkä ja kivinen tie

Kuvataide-elämää Heinolassa toisen maailmansodan jälkeen (1944–1975)

Kuvataiteen harrastus Heinolassa noudattaa monen muun pienen kaupungin esimerkkiä. Matka on alkanut innokkaiden harrastajien ja vapaaehtoisten voimin. Vähitellen toiminta on järjestäytynyt ja ajan kuluessa myös taiteen tiloja on saatu kohennettua.

Paikkakunnalla viivähti 1900-luvun alkupuolella ammattitaiteilijoita vapaa-ajan tai esimerkiksi opetustyön merkeissä. Yksi taiteilijakoulutuksen saanut tekijä, Ilmari Soikkanen (1890–1963), oli Heinolasta kotoisin. Toisen maailmansodan jälkeen yhteiskunta muuttui vauhdilla. Entinen kylpylä- ja seminaarikaupunki teollistui voimakkaasti ja sen väkiluku kasvoi 2600:sta (1939) 15 500:een (1975). Vähitellen myös erilaisten vapaa-ajan palvelujen ja harrastusmahdollisuuksien kysyntä kasvoi.

Sotavuosina oli herännyt tarve nuorisotyötä tekevälle laitokselle, joka tarjoaisi vaihtoehdon nk. huonoille harrastuksille. Jyränkölän setlementti aloitti vuoden 1944 syksyllä kansansivistys-, kulttuuri- ja nuorisotyön. Samaan aikaan alkoi ryhmä taiteen harrastajia kokoontua sen suojissa. Toinen keskeinen kulttuurikeskittymä löytyi Heinolan seminaarista, jonka lukuisat harrastuskerhot toiminnallaan elävöittivät kaupungin kulttuurielämää.

Jyränkölän kuvataidekerhon ensimmäinen ohjaaja Rauha Kaukainen toimi Heinolan yhteiskoulun piirustuksenopettajana (1931–1946, 1950–1969). Hänen esimerkillään ja innoituksellaan oli valtava merkitys muutaman kerholaisen taiteelliseen kehitykseen. Kerhon ”kuvakirja” vuodelta 1954 kiteyttää alkuvuodet seuraavasti:

”Kun työväenopiston piirustuskerho 10 vuotta sitten perustettiin, melkein ns. alkulima-asteelta, eli aineesta, joka vapisi ja tytisi epävarmuudesta, tietämättä mitä tehdä tai tekemättä olla. Piirtääkö vai eikö piirtää – kas siinä kysymys. Hyvin voisi alkua verrata myöskin atomivoiman kokoontumiseen, monet menevät ja monet tulevat, ehkäpä hieman tuttavasti tönäisevät toisiaan, mutta eivät löydä sitä jaksolukua, joka sitoisi heidät yhteen. Mutta lopulta se kuitenkin löytyy – ehkäpä suurin ansio on hyvällä ytimellä, ts. opettaja Rauha Kaukaisella, joka ensimmäisenä ottaa ohjatakseen tätä epävarmuuden vapinaa. Ja niinpä lopulta koostuu se atomi, joka kaiken alkaa – tosin vain pieni, mutta tarpeeksi räjähdysvoimainen heittääkseen radalleen kiitämään – ja mataamaan taiteen avaruuden uuden tulokkaan.” (Otto Venäläinen, TSVTVA)

Kaukainen oli innokas opettaja. Hän kirjoitti taiteesta ja ”ajatteli aforismeja”. Historiikin mukaan hän ”enimmäkseen kehittää ja kiihottaa kerholaisten mielikuvitusta.” Ilmaisun kehitys oli nopeaa. Jo muutaman vuoden sisällä kerholaiset saivat tunnustusta valtakunnallisissa työkeskusopistojen välisissä henkisissä kilpailuissa. Useana vuonna (mm. 1950–53) menestyivät mm. Toivo Väänänen, Veikko Ahonen, Uuno Rantanen ja Faina Putro (myöh. Snellman).

Keväällä 1950 ryhmä järjesti taidenäyttelyn Jyränkölässä. Mukana olivat Veikko Ahonen, Toivo Väänänen, Faina Putro, Aleka Teirivaara ja Kirsti Pelkonen. Hiljalleen päästiin järjestämään lisää taidenäyttelyjä. Seuraavaksi näyttelyvuorossa oli kerhon uusi opettaja, Tatjana von Schwanck-Väänänen. Hänestä sukeutui yksi heinolalaisen kuvataiteen kantavia voimia 1950-luvulla yhdessä puolisonsa Toivo Väänäsen kanssa.

Kuvateksti: Jyränkölän kuvataidekerholaisia 1950. Takarivi vasemmalta oikealle: Veikko Ahonen, Kirsti Pelkonen, Aleka Teirivaara, Toivo Väänänen.

Eturivi vasemmalta: Faina Putro (myöh. Snellman), K. Lappalainen, Tatjana von Schwanck-Väänänen. TSVTVA, Heinolan kaupunginmuseo

Kuvataidekerhon 10-vuotisjuhlassa 1954 Toivo Väänänen luki kronikan kerhon historiasta:

”Taiteessa olemme kaikki jokseenkin tasa-arvoisia. Jokaisella ryhmän jäsenellä on jotakin omaa, persoonallista, yksikään ei maalaa samaan tyyliin kuin toinen, meillä on hyvää sopua, innostusta ja yritteliäisyyttä. Ne takaavat sen, että kuljemme varmasti, vaikka ehkä joskus hitaasti eteenpäin. Taiteen tiellä ei sovi väsyä, ei nukkua, ei tyytyä, vaan aina janota. Ja aina etsiä. Vain etsijä saa tuntea löytäjän onnen.”

Keskeisiä taiteilijoita 1944–70

Veikko Ahonen (1927–2014)

Veikko Ahonen oli ensimmäisten joukossa Jyränkölän kuvataidekerhossa. Hän piirsi kuvia jo pienestä pitäen, vaikka isä ei pitänyt sitä pojalle sopivana harrastuksena. ”Pojat eivät itke eivätkä piirrä” hän oli todennut. Äiti sen sijaan antoi Veikolle kyniä ja paperia, pitiväthän ne vilkkaan pojan pois pahateosta. Haave taiteilijan ammatista eli vielä 1940-luvun puolivälissä ja Ateneum siinteli mielessä. Ahosen onnettomuudeksi ei kouluun otettu uusia opiskelijoita heti sodan jälkeen. Joku työ piti kuitenkin saada ja se löytyi Heinolan Konepajalta. Taide säilyi silti elämässä ja Ahonen maalasi öljyväreillä ja innostui 1950-luvulla myös kuvanveistosta ja grafiikasta. Paikallislehdessä todettiin, että Ahonen on saanut suuren suosion Heinolan yleisön keskellä monipuolisella taiteellaan, joka edustaa herkkää kolorismia.

Kuvataidekerhon 10-vuotiskronikka toteaa hänestä seuraavaa: ”Herkkä sielu, innostunut haaveiluun. Kokeilija, paljon aiheita. Mielellään pukeutuukin kauniisti. Odottaa taiteelta suurenmoisia, mieltä kiinnostavia asioita. Voitti 1946 Helsingissä akvarellillaan ensimmäisen palkinnon. Vietti vuoden Argentiinassa ”ja luultavasti sieltä oppi maalausharrastuksiin nähden tuon turmiollisen sanan mañana.”

Osallistuminen yhteisiin kuvataiderientoihin hiipui 1960-luvun puolivälissä. Tiiviissä taidepiirissä oli kuolemantapauksia, mm. Tatjana von Schwanck-Väänänen menehtyi 1965, ja porukka hajaantui. Taiteen tekeminen omaehtoisesti jatkui silti vanhuuteen asti. Maalausten aiheet löytyivät läheltä, kotikaupungista tai esimerkiksi kuunnelman synnyttämästä vahvasta mielikuvasta. Veistoksissa ihmishahmot valettiin betoniin tai metalli sai totella ajatusta. Vasta näön ja kunnon heikkeneminen sai hylkäämään siveltimen.

Ensio Harni (1900–1980)

Ensio Harni toimi Heinolan seminaarin piirustuksen, käsityön ja kaunokirjoituksen opettajana 1953–60. Hän oli kotoisin Turusta. Harni valmistui ensin kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista ja sitten 1937 kuvaamataidonopettajaksi Taideteollisesta keskuskoulusta. Hän kuvasi ansiokkaasti seminaarikaupunkia löytäen kauneutta sekä mielenkiintoisia maalauskohteita ja kuvakulmia. Hän kuvasi katoavaa puukaupunkia niin öljyvärein kuin akvarellein ja pastellein. Piirsipä hän tussilla kaikki lähiseudun kartanotkin ja julkaisi piirustukset selityksineen Itä-Häme -lehdessä.

Harni viihtyi opetustyössä, mutta ehti ottaa osaa myös taidenäyttelyihin. Ensio Harni valittiin Heinolan Taiteen ystävät ry:n kuvataidejaoston puheenjohtajaksi vuonna 1955 ja hän olikin kuvataideopettaja Maija Värrin tavoin keskeinen kuvataidevaikuttaja Heinolassa 1950-luvulla.

Jouko Lapintie (1924–2012)

Jouko Lapintie toimi Heinolan seminaarin kuvaamataidonopettajana 1961–1972. Hän ohjasi seminaarin kuvataidekerhoa ja toimi aktiivisesti kaupungin taide-elämässä. Lapintien ansiota lienee suurelta osin ollut 1960-luvun loppupuolen taiteilijoiden esiinmarssi. Jorma Aittasalmi kuvaa Lapintietä raivaajaksi, ennakkoluulottomaksi tiennäyttäjäksi, hiljaiseksi, hyväntahtoiseksi, älykkääksi ja sisäisesti säkenöiväksi taiteilijaksi. Opettajana Lapintie oli erittäin kannustava ja lempeä.

Lapintie pyrki osoittamaan katsojalle, että kuva on vain väline jonkin toisen, sisemmän maailman kuvaamiselle. Hänen tuotannossaan voi nähdä ainakin kolme aihemaailmaa, 1960-luvun akvarellien herkät lapsikuvat, mystisismi ja Bysantin taiteen vaikutus sekä tyylitellyt, joskus informalismiin viittaavat maisemat. Lapintie maalasi myös lukuisia muotokuvia. Mika Suvioja toteaa vuoden 1972 näyttelytöistä seuraavaa; ”vahva vivahde mystiikkaa, liturgista ja uskonnollista ainesta, lujia, rakenteellisesti hallittuja ja tunnelmaltaan ladattuja henkilökuvia, pohdiskelevaa tarkastelua.”

Felix Pirhonen (1939–2004)

Felix Pirhosen juuret olivat Ruskealassa, luovutetussa Karjalassa. Jo nuorena hän suunnitteli taiteilijan ammattia ja ehtikin opiskella Ateneumissa jonkin aikaa. Opinnot jäivät kuitenkin kesken, minkä jälkeen hän työskenteli mm. Kouvolassa somistajana ja sitten Heinolassa Mattisen Teollisuus Oy:n palveluksessa. Pisimmän uran Pirhonen teki Tampella Oy:n käyttögraafikkona suunnitellen kuoseja pakkauslaatikoihin yms. Ilmeisesti ensimmäinen oma näyttely oli Jyränkölän salissa 1966. Jouko Lapintie oli positiivisesti yllättynyt: ”On ilahduttavaa todeta, että Heinolassa on tällaista taiteellista lahjakkuutta ja intomieltä.” Nuori taiteilija etsi omaa ilmaisuaan kubismista, informalismista ja teki jopa kineettisiä kokeiluja. Vaikutteita hän sai mm. taidekirjoista.

Jatkossakin Pirhonen oli etsijä ja kokeilija, joka sekoitteli erilaisia aineksia ja tekniikoita ja selvästi nautti löytämisen ilosta. Kuvallinen ilmaisu ei jäänyt vain maalauksiin ja grafiikkaan, vaan harrastuksiin kuuluivat myös valokuvaus ja teatteri sekä lavastajana että ohjaajana. Pirhonen suunnitteli 1990-luvulla alikulkutunnelien seinämaalauksiakin, kuten Piestanyn Rantatien Bluesia apilapellossa. Hän osallistui ahkerasti näyttelyihin Heinolassa.

Eero Railimo (1910–2007)

Eero Railimo syntyi Valkjärvellä Karjalan kannaksella. Hän opiskeli kansakoulunopettajaksi Sortavalan seminaarissa ja sotavuosien jälkeen hänet valittiin Heinolan kansalaiskoulun opettajaksi vuonna 1946. Hän pätevöityi täällä ollessaan veiston opettajaksi Ateneumissa, mikä saattoi innostaa osallistumaan taidekerhon toimintaan Jyränkölässä. Siellä häntä kutsuttiin Winston Churchilliksi, koska monet olivat juuri silloin lukeneet hänen muistelmansa ja tuntui, että opettaja Railimon suhtautuminen taiteeseen oli samankaltaista, levätä työn jälkeen ja nauttia väreistä. 1950-luvun alussa Railimoilla kokoontui taidepiiri, jossa annettiin palautetta maalauksista. Piirin vakiojäseniä olivat Railimon lisäksi ainakin Veikko Ahonen, Uuno Rantanen, Toivo Väänänen ja Tatjana von Schwanck-Väänänen.

Maalausten aiheet löytyivät usein kaupungista, mutta myös esimerkiksi Maitiaislahden rannat tai Niemelän pellot pääsivät kankaalle helein, jopa helteisin värein. Ensimmäiset veistokokeilut Railimo teki jo 1950-luvun alussa. Perheen mökillä oli muovailuun sopivaa savea, josta hän veisti sukulaispojan muotokuvan. Kiinnostus kolmiulotteiseen muotoon säilyi ja Railimo paneutuikin ahkerasti anatomian opiskeluun.

Eero Railimo oli mukana perustamassa Heinolan Taiteen Ystävät ry:n kuvataidejaostoa vuonna 1955. Hän osallistui Neljän ryhmän näyttelyyn Heinolassa vuonna 1957. Työn ja oman elämän kiireet pakottivat taiteen tekemisen taustalle, kunnes eläkkeelle jäätyä 1972 veistoharrastus sai uutta puhtia. Kipsiveistoksia oli jatkossa mukana Heinolan Taide -vuosinäyttelyissä ja Eero Railimo valittiin Heinolan kuvataiteilijat ry:n ensimmäisen johtokunnan jäseneksi 1975.

Tatjana von Schwanck-Väänänen (1916–1965)

Tatjana von Schwanck syntyi Pietarissa 1916 korkea-arvoisen laivastoupseerin tyttäreksi. Hän pakeni äitinsä ja tätiensä kanssa vallankumousta perheen kesähuvilalle Terijoen Tyrisevälle. Isä kuoli Venäjällä. Luonteeltaan Tatjana oli iloinen, tuttavallinen ja välitön. Opettajatartädit opettivat Tanjalle kielten lisäksi myös taidemaalausta. Hän kävi Venäläistä reaalikoulua Terijoella, mutta epilepsia ja sen rasitukset keskeyttivät koulutien.

Syvällisemmät taideopinnot alkoivat 1930-luvulla muotokuva- ja taidemaalari Herman Praesasin (1894–1942) johdolla. Ensimmäisen näyttelynsä von Schwanck järjesti vuonna 1936. Sen arvostelussa jo huomataan hänen koloristinen otteensa ja myöhemminkin hänen värienkäyttöään kehuttiin. Toinen maailmansota toi Tanjan ja hänen äitinsä Heinolaan, jossa he asuivat pienessä huoneessa, joka samalla toimi ateljeena. Sodan jälkeen Tanja opiskeli vielä lukuvuoden 1946–47 Vapaassa taidekoulussa Helsingissä ja naimisiinmenon (1949) jälkeen tehdyt ulkomaanmatkat täydensivät opintoja.

Tatjana von Schwanck-Väänänen on todennut, että ”olen iloinen, että minun alani on juuri muotokuvamaalaus, muotokuva on oltava mallin näköinen. Siitä ei saa lähteä tempomaan ihmeitä mihinkään suuntaan.” Muotokuvien lisäksi taiteilijan aihepiireihin kuuluivat kukka-asetelmat sekä Heinola-maisemat. Hän toimi kuvataideopettajana Jyränkölässä kymmenisen vuotta. Sieltä löytyi puolisokin, Toivo Väänänen, saman harrastuksen parista.

Koko elämää varjosti epilepsia. ”Ehkä juuri tämä teki sen, että hän osasi täysin rinnoin nauttia jokaisesta pienestä onnenhetkestä.” Varhaisen kuoleman jälkeen Tatjana von Schwanck-Väänäsen muistonäyttely järjestettiin keväällä 1966 Syrjälän salissa Jyränkölässä.

Toivo Väänänen (1925–1993)

Toivo Väänänen syntyi Kajaanissa, mutta muutti jo pienenä tätinsä hoiviin Heinolaan. Aluksi hän harrasti veistoa, mutta ensimmäinen maalauskin syntyi jo armeija-aikana. Heinolaan palattua Väänänen toimi monessa ammatissa, kunnes päätyi Tampellaan sorvariksi. Työ sopi hänelle hyvin, sillä sitä ei ollut automatisoitu ja aikaa jäi miettimiseen. Heti armeijasta pääsyn jälkeen Veikko Ahonen houkutteli Toivo Väänäsen Jyränkölän kuvataidekerhoon.

Taiteen tekeminen tuntuu olleen Väänäselle aina kaikkein tärkeintä. Maalaaminen oli koko ajan mielessä. Jyränkölän kuvataidekerho ja opettaja Rauha Kaukainen muodostuivat taiteellisen kehityksen kannalta olennaisiksi. Kerhon 10-vuotishistoriikissa kuvaillaan Väänästä seuraavasti: ”Synkempi mieleltään, etsii purkautumistietä sisäisille voimilleen ja tuntuu löytävän sen maalaamisesta. Unohtaakseen huolensa istuu mieluimmin metsässä, olipa kesä tai talvi, ja maalaa siellä. Kokeilee ja etsii. Jumaloi opettajaa.” Taiteellisia esikuvia olivat Vincent van Gogh, Paul Gaugin ja Henri de Toulouse-Lautrec ja Väänäsen omin sanoin museot olivat parhaita taidekouluja.

Väänäsen tuotanto oli alusta asti tunnistettavaa ja oma ilmaisutapa löytyi varhain. Värinkäyttö voimistui kokemuksen myötä. Vielä 1960-luvun alussa ei vielä ollut selvää kummalle linjalle hänen kehityksensä kuuluu, talvimaisemien sopusointuiseen helmenharmauteen vai kevään ja syksyn värirunsauteen. Sittemmin Väänänen alkoi maalata palettiveitsellä käyttäen paksuja värikerroksia ja paletti sai vahvoja, kirkkaita värejä.

Taiteellinen kunnianhimo kohdistui ennen kaikkea luontaisen harrastuksen kehittämiseen itseopiskelun kautta. Öljyvärien ja akvarellien rinnalle tuli 1970-luvulla grafiikka ja kokeilut mm. mezzotintolla. Teosten aiheet löytyivät tavallisesti läheltä, Heinolan kaupunkinäkymistä tai lähiluonnosta. Toivo Väänänen kuului Heinolan kuvataiteilijoiden kantaviin voimiin kaikkiaan neljällä vuosikymmenellä.

Heinolan Taiteen Ystävät ry

Heinolan kaupunki ei vielä 1940–50-lukujen taitteessa järjestänyt kulttuuripalveluja. Kaupungissa toimi kuitenkin joukko innokkaita kulttuurin harrastajia, jotka keväällä 1950 perustivat Heinolan Taiteen Ystävät ry:n. Sen tavoitteena oli lähentää taiteen aloja, niiden harrastajia ja kaupunkilaisia toisiinsa. Yhdistys järjesti muutaman tapahtuman vuodessa. Alkuun keskityttiin konsertteihin ja ensimmäinen taidenäyttely toteutui syksyllä 1951. Suomen Taideakatemian kiertonäyttelyt Suomalaista grafiikkaa ja Akvarelleja ja piirustuksia toivat kaupunkiin keskeisten suomalaisten taiteilijoiden teoksia. Tammikuun 1953 kokouksessa todettiin, että kerran vuodessa järjestettävä taidenäyttely riittää toistaiseksi.

Veikko Ahonen ehdotti vuosikokouksessa 15.2.1955 kuvaamataiteiden jaoston perustamista. Ehdotusta kannatettiin ja perustava kokous järjestettiin heti seuraavana päivänä Kahvila Kaijassa. Tarkoituksena oli järjestää jäsenille mahdollisuus kuvataiteen harjoittamiseen, toimia taidenäyttelyjä järjestävänä elimenä sekä yleensä elvyttää mahdollisuuksiensa mukaan Heinolan kuvataide-elämää. Jaoston puheenjohtajaksi valittiin Heinolan seminaarin kuvaamataidon lehtori Ensio Harni.

Keskeinen ongelma näyttelyjen järjestämisessä oli kunnollisten tilojen puute. Samoin alkuinnostuksen jälkeen käytännön järjestelyihin ei aina löytynyt vapaaehtoisia. Tilaongelma jatkui pitkälle 1970-lukua, vaikka kaupungin rakennustoimisto loppuvuodesta 1958 tiedustelikin yhdistykseltä tiloista, joita se katsoo tarvitsevansa 20–30 vuoden aikana. Kaupungille lähetettiin lehtori Ensio Harnin laatima ehdotus, joka sisälsi sekä taidenäyttelyhuoneiston, huoneen taidekerholle, että kaksi taiteilija-ateljeeta, kaikkineen 450 m². Arvattavasti esitys hautautui tähdellisempien hankkeiden alle, sillä parin vuoden kuluttua asiaan palattiin.

Yhdistyksen vuosikokouksessa päätettiin kääntyä kaupungin johdon puoleen esimerkiksi vesitornin alakerran saamiseksi näyttelytiloiksi. Ilmeisesti kaupungin taholta ei koettu taidetta tarpeeksi tärkeäksi, sillä edelleen vuonna 1962 ongelma oli ajankohtainen. Tilanpuutteen vuoksi jouduttiin peruuttamaan Taiteilijat piirtävät -kiertonäyttely.

Tilapäisiä näyttelytiloja kuitenkin löytyi milloin kouluista, milloin ravintoloista. Paikallislehti uutisoi keväällä 1957 ”Neljän ryhmän” näyttelyn merkittäväksi tapaukseksi Heinolan taide-elämässä. Vanhan harjoituskoulun huoneessa oli esillä teoksia Veikko Ahoselta, Tatjana von Schwanck-Väänäseltä, Toivo Väänäseltä ja Eero Railimolta. Harjoituskoulun tilat täyttyivät samana syksynä Suomen nykygrafiikka III-näyttelyn teoksilla ja heti perään Suomen Taideakatemian kuvanveistonäyttely avattiin siellä. Lisäksi Heinolan Lions Club järjesti Jyränkölän hyväksi taidenäyttelyn, jonka taulut kerättiin täkäläisistä kodeista. Syystäkin todettiin, että taide-elämä tuntuu päässeen uneliaasta olotilastaan ja erilaiset kulturelliset harrastukset ovat saamassa mukaansa kaikki hyvän Heinolan asukkaat.

Heinolan Taiteen Ystävät ry:n toiminta hiipui tultaessa 1960-luvun taitteeseen. Pöytäkirjoissa puheenjohtaja Erkki Puputti pohdiskelee jopa yhdistyksen lopettamista. Osallistumisinnon katoamisen syyksi löydettiin mm. televisio ja viihdemusiikki!

Uuteen nousuun! Heinolan Taide -näyttelyt

Kuvataiteen lama kesti 1960-luvun puoliväliin asti. Seminaarin lehtori Jouko Lapintie totesikin paikallislehdessä, että kuvaamataiteen harrastus on kaupungissa melkein olematonta. Hän harmitteli, ettei Heinolassa ole mitään järjestöä, joka olisi tuottanut kaupunkiin taidenäyttelyjä. Ilmeisesti Lapintien aloitteesta oli tarkoitus järjestää kaksikin näyttelyä vuonna 1966. Edelleen valitettiin tilojen puutetta, vaikka Jyränkölän uuden toimitalon (valm. 1963) juhlasali olikin taulujen esittelypaikaksi sopiva. Se oli kuitenkin kovin kansoitettu erilaisilla tilaisuuksilla. Taideharrastus ei sentään kokonaan näivettynyt, vaan Jyränkölässä toimi edelleen kerho, jossa noin 20 harrastajaa teki opettaja Liisa Vastamäen ohjaamana erilaisia töitä.

Ensimmäisiä oireita kuvataidekentän piristymisestä olivat Felix Pirhosen yksityisnäyttely ja Tatjana von Schwanck-Väänäsen muistonäyttely Jyränkölän tiloissa vuoden 1966 aikana. Kevättalvella 1967 koottiin ensimmäinen Heinolan Taide -näyttely Jyränkölän juhlasaliin. Sen toimeenpanevana voimana lienee ollut Jouko Lapintie. Hänen lisäkseen mukana olivat Armas Lähteenkorva, Jorma Hynninen, Toivo Väänänen, Felix Pirhonen ja Liisa Kuningas. Tässä vaiheessa kyseessä ei ollut samanlainen vapaaseen tarjontaan perustuva vuosinäyttely kuin myöhemmin, sillä tekijät olivat näyttelyssä kutsuttuina. Näyttelyidea sai osakseen kiitosta ja kuvataiteen vireytymistä pidettiin ilahduttavana ilmiönä. Näyttely oli sekä odotusten täyttymys että lupaus tulevaisuuden varalle. Ilmeisesti yleisössäkin oli patoutunutta kuvataiteennälkää, sillä Kalevi Salomaa toteaa lehdessä (ESS), että ”taidenäyttelyt ovat Heinolassa tapahtumia, jotka yleisö noteeraa aivan hämmästyttävällä tavalla. Kävijämäärät ovat sellaisia, ettei niistä esimerkiksi Lahdessa voisi uneksiakaan.”

Vuotuisesta näyttelystä tuli paikallinen tapaus. Heinolan Taide 68:sta todettiin, että kokonaisuutena ja nimenomaan Heinolan seudun kuvataiteen näyttämönä oli Heinolan Taide 68 edellistä positiivisempi, tasaisempi ja vähemmän itseään etsivä. ”Nyt se ON ja puhuu, viime vuonna ikään kuin arastellen esittäytyi ja kysyi.” Uutena tekijänä näyttelyyn osallistui Raimo J. Kinnunen. Uutta taiteilijapolvea kasvatettiin loppukesällä nuorille suunnatulla Jyränkölän taidemaalaus- ja kuvanveistokurssilla. Opettajina toimivat Jouko Lapintie ja kuvanveistäjä Toivo Jaatinen.

Aktiivinen vire jatkui seuraavana vuonna. Heinolan Taide 69 -näyttelyssä olivat uusina mukana kuvanveistäjät Anja Juurikkala ja Raimo Äijälä. Lisäksi esiteltiin Ossi Ojalan teosryhmä, joka koottiin hänen televisioon maalaamastaan satusarjasta. Arviossa todettiin näyttelyn olleen kokonaisuudessaan ehdottomasti paras tähän asti nähdyistä. Avajaisista oli tullut melkoinen yleisömagneetti, mistä saatiin kiittää Jouko Lapintien syvällisiä näyttelyesittelyjä.

Vuosi 1969 tarjosi heinolalaisille runsaasti nähtävää nuorten pop-taiteesta Mikkelin läänin aluenäyttelyyn ja paikallisten tekijöiden esittelyyn syksyllä. Kesällä pääsi tutustumaan nuorten taidekurssin satoon Jyränkölässä. Uusia tilojakin otettiin haltuun, kun syksyllä 1969 Heinolan Säästöpankin parvekekerroksessa avattiin näyttely (Kauppakatu 10–12). Paikallislehdessä todettiin, että olemme vihdoin saaneet Heinolaan vaatimuksia vastaavat kuvataidetilat. ”Näyttely-ympäristö tukee jo tätäkin näyttelyä erinomaisesti, töiden ympärillä on kuvataiteen tarvitsemaa ilmaa ja valaistus on likimain ihanteellinen.” Oman vakiokaartin lisäksi mukana olivat kutsuttuina Armas Raunio ja Kauko Salmi.

Uuden vuosikymmenen myötä voitiin jo alkaa puhua perinteestä Heinolan Taide -näyttelyissä.

Toimittajan mukaan se ”tuo esille sen vakavan ja syvän kuvataideharrastuksen, joka täällä kaikessa hiljaisuudessa voimakkaana elää.” Osallistujat pysyivät lähes samoina kuin aiemmin,

uutena tekijänä esiintyi kuvanveistäjä Riitta Vasama. Arvostelija toteaa paikallislehdessä, että ”kuvataiteitten läpimurto on Heinolassa nyt tosiasia”. Vuonna 1970 Heinolassa piti näyttelyn mm. taidemaalari Reino Hietanen ja loppuvuonna esille pääsi jälleen Mikkelin läänin aluenäyttely.

Kuvataide-elämä Heinolassa vakiintui omaan rytmiinsä 1970-luvun alkuvuosina. Keskeiset näyttelytilat löytyivät Jyränkölästä, Säästöpankista ja Heinolan seminaarista. Sama ydinjoukko hallitsi vuosinäyttelyjä kutsuen mukaan aina muutamaan uuden taiteilijan. Kaava alkoi murtua siinä vaiheessa, kun Jouko Lapintie muutti Savonlinnaan ja mukaan saatiin nuoria kuvataiteilijaksi opiskelevia heinolalaisia, kuten Panu Patomäki ja Erkki Mykrä. Mika Suvioja toteaakin, että kuvataiteella on merkittävä asema Heinolan kulttuurin kuvassa ja toiminta on jatkuvaa, katselmukset toistuvat vuosittain. Hän nostaa esiin nuorten tekijöiden voimakkaan osuuden ja näkee muutoksen virtoja vakiintuneimmillakin tekijöillä.

Läänin kuvataiteen vuosinäyttely vuonna 1973 sai Heinolan Taiteen Ystävät ry:n elvyttämään toimintansa. Näyttely oli mennä sivu suun, koska täältä puuttui taustaorganisaatio, joka ottaisi huolekseen näyttelyn käytännön työt. Heinolan Taide 73 sujui jo totuttuun tyyliin. Mukana olivat Ritva Huovinen ja Tuke Laurila, Liisa Kuningas, Juan Zinnica, Toivo Väänänen, Erkki Mykrä, Panu Patomäki, Kari Lohko, Jorma Hynninen, Armas Lähteenkorva ja Teuvo Salminen.

Varsinainen murros osui vuoteen 1974. Pitkän aikaa vuosinäyttelyjä oli hallinnut sama keskusryhmä, jonka lisäksi esitettiin joitakin uusia tai ulkopuolisia taiteilijoita. Tuon ryhmän hajoaminen avasi tilaisuuden uusille tekijöille. Arvostelija tosin totesi, että tasollinen alaraja on laskenut entisestä, toisaalta eturintamakin on laajentunut yhä useampien yltäessä yhä parempaan. Samana vuonna saatiin käyttöön kirjaston alakerran näyttelytila. Kuvataiderintamalla toimittiin aktiivisesti ja niinpä kevättalvella 1975 perustettiin oma yhdistys.

Heinolan Kuvataiteilijat ry:n perustaminen 1975

Tammikuun 7. päivänä 1975 liikehotelli Branderin salissa opettaja Martti Silvennoisen kehotuksesta Heinolan Taiteen Ystävät ry:n johtokunta pyysi paikalla olevia kuvataiteiden edustajia perustamaan kuvataidejaoksen. Johtokunnan pitämän tauon aikana kuvataiteiden edustajat päättivät perustaa kuvataidejaoksen ja valita toimeenpanevan johtokunnan. Kokous valitsi jaoksen johtokunnan puheenjohtajaksi Liisa Kangasperkon ja sihteeriksi Jouko Valastin. Jäseniksi johtokuntaan kokous valitsi Topi Väänäsen, Eero Railimon, Liisa Kuninkaan ja Juan Zinnican (Hannu Kirjonen). Valittu johtokunta piti lyhyen kokouksen, jossa päätettiin, että jaoksen johtokunnan kokous pidetään Mattisen Teollisuus Oy:n mainososastolla 8.1.1975 kello 16.

Tammikuun 8. päivänä pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin jaoston nimeksi taiteilija Armas Lähteenkorvan ehdotus Heinolan Kuvataiteilijat. Kokous päätti, että toistaiseksi noudatetaan yleisiä yhdistysten sääntöjä, kunnes johtokunta on laatinut Heinolan kuvataiteilijat -jaokselle oman sääntöehdotuksen, jonka yleinen kokous voisi hyväksyä. Sihteeri Jouko Valasti velvoitettiin hankkimaan vastaavanlaisen yhdistyksen mallisäännöt seuraavaan kokoukseen. Kokous laati Mikkelin taidetoimikunnalle 6500 markan hakemuksen valtionavustuksen saamiseksi. Yhdistyksen rahastonhoitajaksi valittiin Jouko Valasti.

Mattisen Teollisuus Oy:n mainososastolla toimeenpaneva johtokunta hyväksyi 29.1.1975 sihteerin laatiman sääntöehdotuksen esitettäväksi perustavassa jäsenkokouksessa. Jäsenluettelo päätettiin laatia perustavan kokouksen jälkeen. Sääntöluonnokseen tehtiin lisäys: osaston jäseneksi hyväksytään taiteilija, joka on osallistunut Heinolassa tai muualla pidettyyn taidenäyttelyyn ja jota kaksi johtokunnan jäsentä suosittelee. Toimeenpaneva johtokunta ehdotti, että vuoden jäsenmaksu olisi 5 markkaa.

Heinolan Kuvataiteilijat -niminen jaos perustettiin Heinolan Taiteen Ystävät ry:n alaiseksi osastoksi helmikuun 12. päivänä 1975 Heinolan Yhteislyseon kuvaamataidon luokassa. Jaokselle tuli omat säännöt, jotka hyväksyttiin kokouksessa. Vuoden 1975 aikana jaoksen jäsenmäärä oli 22 maksanutta jäsentä. Jäsenistö koostui heinolalaisista taiteen harrastajista. Jaoksen asioita hoiti johtokunta, johon kuuluivat seuraavat jäsenet:

Varsinaiset jäsenet:

Puheenjohtaja Liisa Kangasperko

Sihteeri Jouko Valasti

Liisa Kuningas

Varapuheenjohtaja Toivo Väänänen

Eero Railimo

Päivi Löfman

Ritva Huovinen (koulutus ja kurssit)

Varajäsenet:

Satu Honkanen

Tuure Laurila

Vuoden aikana johtokunta kokoontui 12 kertaa. Jaos sai Mikkelin taidetoimikunnalta käyttöönsä 2000 markan apurahan.

Vuoden 1975 aikana Heinolan kuvataiteilijat harrastivat yksin ja pienryhmissä grafiikan tekemistä. Jäsenille hankittiin sitä varten piirtimiä, kuparilevyjä, painoväriä, paperia painamista varten, kehitteitä ja kehiteastioita. Lyseonmäen koulun alakerran tiloista vuokrattiin grafiikan harrastamista varten työtila, joka kunnostettiin talkoilla. Tässä työtilassa oli myös painopuristin. Työtila oli jäsenten käytössä maksutta, avaimia luovutettiin käyttöön johtokunnan jäseniltä. Jäsenistön keskuudessa vallitsi valtaisa innostus grafiikan tekemistä kohtaan.

Jaos järjesti 2.- 8.8.1975 Heinolassa öljyvärimaalauskurssin. Kurssin tarkoituksena oli antaa alkeisopetusta öljyvärimaalauksen aloittelijoille ja jatko-opetusta aikaisemmin harrastaneille. Teoreettinen opetus annettiin Lyseonmäen kuvataideluokassa ja varsinainen maalausopetus Harjupaviljongilla. Kurssin opettajina toimivat Liisa Kangasperko, Ritva Huovinen ja Toivo Väänänen. Kurssilaisille opetettiin värioppia, öljyväritietoutta, perustietoja maalausalustoista, taitoa kankaan pingotuksesta, kankaiden pohjustusta, sommittelua ja sivellintekniikkaa. Kurssille osallistui 13 kiinnostunutta henkilöä. Kurssin päätyttyä järjestettiin työnäyttely Lyseonmäen koululla.

Heinolan kuvataiteilijat osallistuivat jokaisen Heinolassa vuoden 1975 aikana pidetyn kuvataidenäyttelyn pystytykseen, purkamiseen ja valvontaan. Näyttelyt pidettiin pääasiassa Heinolan kirjaston näyttelytiloissa. Näyttelyitä järjestettiin myös kouluissa ja teollisuuslaitoksissa, kuten Lyseonmäen koulu ja Mattisen Teollisuus Oy. Vuoden 1975 aikana esillä olivat seuraavat näyttelyt:

Liisa Kuninkaan Vanhat laudat

Taidetta heinolalaisista kodeista

Mikkelin läänin aluenäyttely

Viljo Raskin näyttely

Juan Zinnican 5-vuotisjuhlanäyttely

Heinolan Taide 1975

Tuke Laurilan puutyöt

Taidetta työn lomassa -näyttely

Näyttelyiden vieraskirjojen mukaan näyttelyissä vieraili lukuisa määrä heinolalaisia vuoden 1975 aikana. Saadun vaikutelman mukaan heinolalainen yleisö oli kiinnostunut taiteesta. Samoja nimiä toistui vieraskirjoissa näyttelystä toiseen.

Jäsenkokouksia pidettiin vuoden aikana yksi eli perustava jäsenkokous. Jäsenistölle tiedotettiin jaoksen toiminnasta jäsenkirjein. Näyttelyiden pystytyksistä ja muista nopeista tiedotuksista huolehdittiin puhelimitse. Paikallisissa lehdissä, Itä-Hämeessä ja Ukko-Pekassa, ilmoitettiin tärkeimmistä näyttelyistä ja kursseista. Jaos sai runsaasti palstatilaa Itä-Hämeessä.

Johtokunnan järjestäytymiskokouksessa 19.2.1975 Mattisen Teollisuus Oy:n mainososastolla keskusteltiin aiheesta, kuka on yhdistyksen perustajajäsen. Todettiin, että perustajajäsen on henkilö, joka on ollut läsnä varsinaisessa jäsenkokouksessa 12.2.1975. Johtokunta hyväksyi perustajajäseniksi seuraavat henkilöt:

Liisa Kangasperko

Top Väänänen

Liisa Kuningas

Juan Zinnica

Eero Railimo

Tuke Laurila

Hannele Tonteri

Päivi Löfman

Päivi Tonteri

Rauni Lähteenkorva

Satu Honkanen

Armas Lähteenkorva

Sirkka Vepsäläinen

Kalevi Peltola

Ritva Huovinen

Jouko Valasti

LÄHTEET

Heinolan kuvataiteilijat ry:n toimintakertomus 1975

Pöytäkirja n:o 1, 7.1.1975

Pöytäkirja n:o 2, 8.1.1975

Pöytäkirja n:o 3, 29.1.1975

Pöytäkirja n:o 4, 19.2.1975

Pöytäkirja n:o 6, 16.4.1975

Eletty taide – Heinolan kuvataiteilijat ry 50 vuotta

Heinolan kuvataiteilijat ry täyttää viisikymmentä vuotta tänä vuonna. Juhlavuotta on ennakoitu ja siihen on valmistauduttu Eletty taide -hankkeella. Taidehankkeen tarkoituksena on ollut tuoda esille yhdistyksen historiaa sekä tuoda hyvinvointia, osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja taiteen antamaa merkityksen tunnetta tavallisille heinolalaisille kuvataiteen harrastajille. Hankkeen vetäjänä on toiminut FM, vapaa taiteilija Henna Paasonen. Syksyn 2025 aikana Heinolan museoiden ja Heinolan kuvataiteilijat ry:n nettisivuilla julkaistavissa blogeissa esitellään yhdistyksen historiaa sekä sen keskeisiä vaikuttajahahmoja ja jäseniä.

Heinolan Kuvataiteilijat -niminen jaos perustettiin Heinolaan Taiteen Ystävät ry:n alaiseksi osastoksi 19.2.1975 Heinolan Yhteislyseon kuvaamataidon luokassa. Yhdistys rekisteröitiin itsenäiseksi helmikuussa 1984. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää jäsenistönsä taiteellista ilmaisua ja yleisön taiteen tuntemusta. Tämän toteuttamiseksi yhdistys järjestää eri kuvataidealojen kursseja, ohjausta ja näyttelyitä. Ensimmäisen toimintavuoden päättyessä jäseniä oli 22. Tämänhetkinen jäsenistö koostuu Heinolan ja lähiympäristön kuvataiteen ammattilaisista ja harrastajista ollen yhteensä noin 50 henkilöä.

Viisikymmentävuotisen toimintansa aikana yhdistys on järjestänyt jäsenilleen useita kursseja kyvykkäiden opettajien ohjauksessa. Aikojen saatossa se on järjestänyt myös useita näyttelyitä muun muassa pankeissa, yritysten konttoreissa ja teollisuustiloissa. Vuonna 2003 ratkesi pitkään vaivannut ongelma vuosinäyttelyiden pitopaikasta. Yhdistys sai lupauksen pitää vuosittain Heinolan Taide -näyttelynsä Heinolan taidemuseossa. Vuonna 1984 yhdistys sai käyttöönsä omat tilat Heinolan kaupungilta Koskensaaren huvilakiinteistöstä. Kaupunki kuitenkin möi kiinteistön, ja vuosina 2005–2023 yhdistyksen toimitilat sijaitsivat Kuvarannassa osoitteessa Maaherrankatu 1. Vuoden 2023 lopulla yhdistys sai hienot uudet tilat Heinolan Vanhalta kirjastolta.

Paasonen järjesti vuosina 2022–2023 yhdistyksen jäsenten kanssa muistelutyöpajoja, joissa hahmotettiin heidän omaa taidepolkuaan, sekä vieraili jäsenten ateljeissa ja tallensi niitä valokuvaamalla. Heinolassa toimivan Vapaan maalausryhmän jäsenten kanssa Paasonen toteutti ryhmähaastattelun kahden muistelupiirin muodossa. Lisäksi hankkeen aikana yhdistys järjesti hyvinvointiteemalla kaksi maalaustyöpajaa vuodessa. Ne työllistivät ammattitaiteilijoita ja Paasonen vastasi käytännön järjestelyistä. Vuonna 2022 Paasonen haastatteli Panu Patomäkeä, Susanne Eskolaa, Maila Pakarista, Kaarina Karjalaista, Helena Kontturia ja Tytti Haapasaarta heidän taidepolustaan. Vuonna 2023 Paasonen haastatteli Orvokki Rosbergiä, Susanna Judinia, Sirpa Juutia, Ismo Nuotiota, Kari-Paavo Kokkia, Manja Pielaa, Anneli Savolaista, Hannu Sipilää, Eveliina Pirhosta ja Irene Voutilaista heidän taidepolustaan, -muistoistaan ja -näkemyksistään.

Eletty taide -hankkeen tuloksia ovat Paasosen keräämään materiaaliin pohjautuvat ja hänen kirjoittamansa blogit sekä yhdistyksen Heinolan taidemuseolla pidettävä juhlanäyttely, joka esittelee jäsenten teosten lisäksi kuvataiteen ja yhdistyksen historiaa Heinolassa. Näyttelyn oheistoimintana Paasonen haastattelee taidemuseolla kolmea heinolalaista kuvataiteilijaa, Panu Patomäkeä, Kaarina Karjalaista ja Susanna Eskolaa. Lisäksi yhdistys järjestää juhlavuotena maalausretken Ainolaan Järvenpäähän 23.8. sekä juhlakurssin 6.9. ja 13.9. Juhlakurssin opettajina toimivat taidemaalari Susanna Judin ja taidemaalari Manja Piela.

Muistelutyöpajojen, maalaustyöpajojen, juhlanäyttelyn kokoamisen ja blogien kirjoittamisen kustannuksiin yhdistys on saanut avustuksia Heinolan kaupungilta, Suomen kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahastolta ja Helanderin säätiöltä.

Heinolan Kuvataiteilijat ry 50 vuotta

Eletty Taide-hanke

Heinolan kuvataiteilijat ry täyttää viisikymmentä vuotta tänä vuonna. Juhlavuotta on ennakoitu ja siihen on valmistauduttu Eletty taide -hankkeella. Taidehankkeen tarkoituksena on ollut tuoda esille yhdistyksen historiaa sekä tuoda hyvinvointia, osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja taiteen antamaa merkityksen tunnetta tavallisille heinolalaisille kuvataiteen harrastajille. Hankkeen vetäjänä on toiminut FM, vapaa taiteilija Henna Paasonen. Syksyn 2025 aikana Heinolan museoiden ja Heinolan kuvataiteilijat ry:n nettisivuilla julkaistavissa blogeissa esitellään yhdistyksen historiaa sekä sen keskeisiä vaikuttajahahmoja ja jäseniä.

Heinolan Kuvataiteilijat -niminen jaos perustettiin Heinolaan Taiteen Ystävät ry:n alaiseksi osastoksi 19.2.1975 Heinolan Yhteislyseon kuvaamataidon luokassa. Yhdistys rekisteröitiin itsenäiseksi helmikuussa 1984. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää jäsenistönsä taiteellista ilmaisua ja yleisön taiteen tuntemusta. Tämän toteuttamiseksi yhdistys järjestää eri kuvataidealojen kursseja, ohjausta ja näyttelyitä. Ensimmäisen toimintavuoden päättyessä jäseniä oli 22. Tämänhetkinen jäsenistö koostuu Heinolan ja lähiympäristön kuvataiteen ammattilaisista ja harrastajista ollen yhteensä noin 50 henkilöä.

Viisikymmentävuotisen toimintansa aikana yhdistys on järjestänyt jäsenilleen useita kursseja kyvykkäiden opettajien ohjauksessa. Aikojen saatossa se on järjestänyt myös useita näyttelyitä muun muassa pankeissa, yritysten konttoreissa ja teollisuustiloissa. Vuonna 2003 ratkesi pitkään vaivannut ongelma vuosinäyttelyiden pitopaikasta. Yhdistys sai lupauksen pitää vuosittain Heinolan Taide -näyttelynsä Heinolan taidemuseossa. Vuonna 1984 yhdistys sai käyttöönsä omat tilat Heinolan kaupungilta Koskensaaren huvilakiinteistöstä. Kaupunki kuitenkin möi kiinteistön, ja vuosina 2005–2023 yhdistyksen toimitilat sijaitsivat Kuvarannassa osoitteessa Maaherrankatu 1. Vuoden 2023 lopulla yhdistys sai hienot uudet tilat Heinolan Vanhalta kirjastolta.

Paasonen järjesti vuosina 2022–2023 yhdistyksen jäsenten kanssa muistelutyöpajoja, joissa hahmotettiin heidän omaa taidepolkuaan, sekä vieraili jäsenten ateljeissa ja tallensi niitä valokuvaamalla. Heinolassa toimivan Vapaan maalausryhmän jäsenten kanssa Paasonen toteutti ryhmähaastattelun kahden muistelupiirin muodossa. Lisäksi hankkeen aikana yhdistys järjesti hyvinvointiteemalla kaksi maalaustyöpajaa vuodessa. Ne työllistivät ammattitaiteilijoita ja Paasonen vastasi käytännön järjestelyistä. Vuonna 2022 Paasonen haastatteli Panu Patomäkeä, Susanne Eskolaa, Maila Pakarista, Kaarina Karjalaista, Helena Kontturia ja Tytti Haapasaarta heidän taidepolustaan. Vuonna 2023 Paasonen haastatteli Orvokki Rosbergiä, Susanna Judinia, Sirpa Juutia, Ismo Nuotiota, Kari-Paavo Kokkia, Manja Pielaa, Anneli Savolaista, Hannu Sipilää, Eveliina Pirhosta ja Irene Voutilaista heidän taidepolustaan, -muistoistaan ja -näkemyksistään.

Eletty taide -hankkeen tuloksia ovat Paasosen keräämään materiaaliin pohjautuvat ja hänen kirjoittamansa blogit sekä yhdistyksen Heinolan taidemuseolla pidettävä juhlanäyttely, joka esittelee jäsenten teosten lisäksi kuvataiteen ja yhdistyksen historiaa Heinolassa. Näyttelyn oheistoimintana Paasonen haastattelee taidemuseolla kolmea heinolalaista kuvataiteilijaa, Panu Patomäkeä, Kaarina Karjalaista ja Susanna Eskolaa. Lisäksi yhdistys järjestää juhlavuotena maalausretken Ainolaan Järvenpäähän 23.8. sekä juhlakurssin 6.9. ja 13.9. Juhlakurssin opettajina toimivat taidemaalari Susanna Judin ja taidemaalari Manja Piela.

Muistelutyöpajojen, maalaustyöpajojen, juhlanäyttelyn kokoamisen ja blogien kirjoittamisen kustannuksiin yhdistys on saanut avustuksia Heinolan kaupungilta, Suomen kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahastolta ja Helanderin säätiöltä.

Kaarina Karjalainen

Keravalla kasvaneen taidemaalari Kaarina Karjalaisen kotona taiteen tekeminen oli sallittua. Vaikka isä oli jäyhä virkamies, hän soitti eri instrumentteja, teki itse pianon ja sävelsi musiikkia. Yhden kappaleen isä sävelsi Kaarinalle, kun hänen äitinsä vielä odotti häntä. Karjalaisen setä oli valmistunut graafikoksi Ateneumista, joten perheen kotona oli paljon tauluja. Karjalainen on onnellinen, että taide kuului heidän elämäänsä ja jokainen perheenjäsen sai tulkita omia tunteitaan, sillä opetustyössään hän on tavannut ihmisiä, joiden kotona taiteen tekeminen on ollut syntiä. Karjalainen piirsi lapsena paljon, ja koulun kuvaamataidon tunnit olivat tärkeitä, mutta kaiken pilasi opettajien ymmärtämättömyys vapaasta taiteesta, itse luomisesta ja sen nauttimisesta. Karjalainen oli kaunosielu jo nuorena. Kun muut tytöt lähtivät tanssimaan, hän meni Halosenniemeen Tuusulanjärven rannalle ihailemaan auringonlaskua. Ennen naimisiinmenoa Karjalainen työskenteli 1960-luvulla palkanlaskijana Arabian tehtaalla Helsingissä ja sai ihastella ykköstaiteilijoiden työskentelyä. Karjalainen haaveili taiteilijan ammatista jo varhain.

Karjalainen meni naimisiin nuorena vuonna 1964. Hänen miehensä työskenteli liikealalla ja perhe muutti usein. Karjalaisen oli vaikea hakea ammattia vastaavaa työtä. Ensin he asuivat Kytäjällä, Hyvinkäällä, Salpausharjulla ja Taipalsaaressa ennen muuttoa Pohjois-Karjalaan Enoon ja Ilomantsiin. Hyvinkäällä asuessa Karjalainen kävi ABC-piirustuskoulun, koska hänellä oli pakottava tarve kuvata sitä kauneutta, jonka hän koki. Piirustuskoulusta alkoi vuosien mittainen opiskelu taiteen parissa.

Karjalainen on taidemaalari, opettaja ja luonnonsuojelija, jonka taiteen pääaiheena on ollut suoluonto. Suon hän löysi 50 vuotta sitten Enossa, mitä hän kuvaa ”iskuna tajuntaan”. Taiteilija ei itse osaa selittää, mitä hänelle tapahtui. Työkaveri ehdotti hänelle Patvinsuolle lakkaan lähtemistä. Karjalainen ei ollut koskaan käynyt suolla eikä ollut syönyt lakkojakaan, joten hän piti ehdotusta tyhmänä. Hän oli nähnyt soita suomalaisissa elokuvissa ja piti niitä rumina, vaarallisina ja upottavina. Kahvitauon aikana mättäällä istuessa tapahtui jotakin ihmeellistä. Kuin esirippu olisi vedetty Karjalainen silmien edestä, ja hän näki, miten kaunis, villi ja vapaa suo oli. Karjalaisen mukaan maisemamaalari löytää sen maiseman osan, joka jollakin tavalla kuvastaa hänen sisäistä olemustaan. Hän on vuosia yrittänyt selittää itselleen, miksi juuri suo kosketti häntä ja sitä salaisuutta, miksi hän maalaa. Karjalainen kirjoittaa:

SUON KUTSU 1977

Aurinko oli juuri hetki sitten painunut tulipunaisena pallona metsän taa. Tyyni järvenpinta heijasti punerruksen tuhansina kimppuina ympäröivään maisemaan. Oli keskiyö ja muut olivat jo menneet telttaan nukkumaan. Tunsin, etten voi tuhlata yötä nukkumiseen, tämä yö oli maalaamista varten. Pakkasin maalausvälineet, taulunpohjat ja telineet selkään ja lähdin tallustelemaan suolle. Suon kutsu oli jotakin sellaista, jota en voinut vastustaa. Minut, etelän ihmisen, se oli valloittanut nelisen vuotta sitten lakkareissulla tällä samaisella suolla. Sen jälkeen minä en ole saanut siltä rauhaa. Suon suggeroiva vaikutus on ollut valtaisa, voisi sanoa, miltei rasittava, mutta en ollut pystynyt pääsemään siitä irti, enkä halunnutkaan. Tunsin, että suon sielu on lähellä sisimpääni, suo oli antanut minulle henkisesti hyvin paljon. Joka askeleella hyttysparvi ympärilläni kasvoi, tuntui, että puolet suon hyttysistä lensi ympärilläni. Kantamusten kanssa oli muutenkin hankala kulkea, saati että siinä sivussa piti itikoita hätistellä. Lopulta löysin mieleiseni maalauspaikan, vedin anorakin hupun tiukasti pääni ympärille ja sivelin kasvoihini ja käsiini tärpättiä, joka tuntui olevan ainoa aine, joka piti itikat hieman loitommalla. Otin paletin esille, pusersin sille värejä, vihreätä ja ruskean eri vivahteita, täyteläisiä, voimakkaita, yhtä voimakkaita ja laimentamattomia kuin suo itse, ja sitten aloin maalata. Lävitse virtasi sanoinkuvaamattoman onnellinen olo, kuinka rakastinkaan suomalaista suomaisemaa. Oli yksi maiseman osa, jossa ihmisen vaikutus ei näkynyt, suo oli sama kuin se olit ollut 100 vuotta tai 1000 vuotta sitten. Sen kauneus oli yksinkertaista ja yksinkertaisuudessaan täydellistä. Tänä kesänä oli harvinaisen runsaasti suovilloja, ne levittäytyivät tasaisena harsona yli koko suolakeuden muodostaen kauempana kuin valkoisia lampia. Maa tuoksui täyteläiseltä ja voimakkaalta. Tässä ja nyt sain olla osana luontoa, sain imeä itseeni voimaa, latautua henkisesti sillä voimalla, mitä vuorovaikutus luonnon kanssa voi antaa. Sain maalata tauluni soista ja siten ilmentää niiden kautta jotain sisimmästäni. Heräsin kuin unesta, taulu oli valmis. Jälleen kerran ihmettelin tuota ihmeellistä tapahtumaa, sitä mitä edessä oleva maisema, kokemus ja tunnelma kuin alitajuisesti siirtyi kankaalle. Aurinko oli alkanut nousta uuteen päivään, olo oli onnellisen väsynyt, koin että yö oli ollut antoisa. Olin pystynyt tallentamaan hetken, kokemuksen, maiseman suosta.

Muutettuaan Ilomantsiin 1970-luvulla Karjalainen alkoi kirjoittaa omalla nimellään suoluonnon säilyttämisen puolesta. Vallitsi turvehysteria, jokainen suo, joka oli jäänyt ojittamatta, tahdottiin ottaa turveteollisuuteen. Karjalainen kuvaa suoluonnon puolustamista melkein henkisenä itsemurhana. Hänet on moneen kertaan haukuttu ja naurettu varsinkin 1970- ja 1980-luvuilla. Karjalainen itki ja häneen koski fyysisesti, kun hänelle rakas suo oli ojitettu talven aikana. Ilomantsin jälkeen perhe muutti Joensuuhun, Outokumpuun ja Pieksämäelle. Pieksämäellä oli soita keskellä kaupunkia, ja siellä oli vireä luonnonsuojeluyhdistys.

Karjalainen alkoi opettaa ensin Enon kansalaisopistossa, myöhemmin myös Ilomantsissa ja Outokummussa. Karjalaisen mukaan opettaminen on mielenkiintoista, koska prosessissa oppii itsekin. Opettamisen kannalta tärkeä pesti oli Suomen Kirkon Lähetysseuran Kasvattajaopistossa, jossa hän opetti tulevia sosiaalikasvattajia, diakoneja, kehitysvammaohjaajia ja hoitajia. Aikaisemmin hän oli opettanut ihmisiä, jotka halusivat oppia maalaamaan. Nyt tehtävä oli haasteellinen, sillä monella opiskelijalla oli huonoja kokemuksia koulun kuvaamataidon tunneista.

Mulla oli sellasia tilanteita, mä aina muistan, kun yksi diakonissatyttö sanoi, että tiedätkö Kaarina, minä en koskaan tule tekemään sun tunneilla mitään, että hänet on niin päähän potkittu koulussa, hän ei osaa yhtään mitään.

Karjalaisella oli täysin vapaat kädet suunnitella opetustaan ja hän lähti kehittämään aivan uudenlaista lähestymistapaa. Karjalaisen opetuksessa ei tarvinnut suorittaa, miellyttää eikä piirtää mallista. Hän halusi, että opiskelijat tajuavat, miten paljon kuvantekeminen voi auttaa, kun sanat eivät riitä ilmaisemaan tunteita. Karjalainen kysyykin, opetetaanko kouluissa luovuutta. Saat sitä paremman numeron, mitä paremmin kopioit. Koulu opettaa meitä olemaan nöyriä, kilttejä ja auktoriteettiin uskovia. Karjalainen myös kritisoi sitä, että taiteilijat voivat tehdä taiteen nimissä mitä vain, mutta tavallisten ihmisten pitäisi osata koulussa piirtää. Karjalainen on vetänyt kursseja kaikenlaisille ryhmille elinkautisvangeista professoreihin. Kurssit olivat Karjalaiselle valtava kokemus ja hänen mukaansa tällaisia ryhmiä pitäisi käyttää enemmän.

Ensinnäkin tuolla Mönnissä asuttiin, niin minä vuoden vedin mielenterveyskuntoutujien avokodissa. Minä olin kerran viikossa ja siellä maalattiin ja siellä oli yksi kaveri, jolla oli ollut tosi vaikea elämä, hän oli ollut huumehörhö ja alkoholisti ja mitä kaikkea oli. Me mentiin sinne alakertaan maalaamaan ja ensimmäisen kerran se uskalsi avata oven ja vähän aikaa katseli ja lähti pois. Seuraavalla kerralla se saattoi ottaa paperin ja vetää vaikka mustan viivan sinne tai mustan kuvion ja tämän nimenomaisen kaverin koko prosessi oli sellainen, että hän koko ajan uskalsi tehdä enemmän ja enemmän. Hän tuli sinne, oli koko ajan, meillä oli isot paperit. Niin ne kuvat oli tosi ahdistavia, mutta hän sai maalata. Jos olisin sanonut, että mikä töhry tämä on, että painu pois siitä…No kuinka ollakaan, tuli yksi väri sinne joukkoon ja pikkuhiljaa värit lisääntyi, musta väheni, oli yksi kaunis päivä, kun ei ollut enää yhtään mustaa ja melkein mua aina itkettää, kun mä muistan, kun se kaveri sanoi, että tiedätkö Kaarina, että ekan kerran hän ei ottanut lisää lääkettä, hän lähti maalaamaan.

Pieksämäeltä Karjalaiset muuttivat Mönniin, joka sijaitsee kauniissa vaaramaisemassa, 30 kilometrin päässä Joensuusta. Autotallin yläkertaan Karjalaisen aviomies remontoi Vaara-gallerian, jossa kävi 11 vuoden aikana paljon ihmisiä, kansanedustajia ja kaupunginjohtajia, tutkijoita yliopistomaailmasta, johtajia UPM Kymmenestä, Ensosta ja Metsäkeskuksesta, joskus bussilasteittain. Vaara-gallerian aika oli Karjalaiselle hieno kokemus, hän sai tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin. Galleriasta tehtiin radio- ja lehtijuttuja. Karjalainen möi paljon tauluja julkisiin tiloihin, muun muassa Joensuun yliopistoon. Upea vaaramaisema kuitenkin aukkohakattiin, ja Karjalainen alkoi ottaa kantaa sitä vastaan. Ulkomaiset vieraat ihmettelivät, oliko Mönnissä käyty sotaa. Metsänomistajat kritisoivat ankarasti naista, joka kehtasi neuvoa heitä, vaikkei omistanut itse metsää. Karjalainen sai kuitenkin työstään Pohjois-Karjalan Luonnonsuojelupiirin palkinnon.

Karjalaiset muuttivat Heinolaan vuonna 2006. Karjalaisella oli aluksi työtila Seminaarin hallintorakennuksessa, kunnes rakennuskompleksi myytiin. Sen jälkeen Karjalainen piti ateljeeta Savontie 3:ssa, joka meni konkurssiin. Tällä hetkellä Karjalainen maalaa Heinolan Kuvataiteilijat ry:n tilassa Maaherrankadun Vanhalla kirjastolla. Heinolassa Karjalaista pyydettiin myös pitämään kansalaisopistossa maalauskursseja, joista syntyi Vapaa maalaus -ryhmä. Ryhmä on nyt toiminut yli 10 vuotta. Ryhmän jäsen Marja-Leena Karinen kuvaa ryhmän henkeä:

Sä annoit meille sen, isot jotkut litoposterit, sitten niitä pullovärejä ja mitään ei tarvinnut säästellä ja pankkikortit, yrittäkääs löytää vanhoja pankkikortteja, isoja pensseleitä ja sieniä ja saatiin rennosti tehdä. Se oli hirveen vapauttavaa ja se oli iloista ja siinä ei ollut suorituspaineita, ei tarvinnut osata. Eihän ole mihinkään kirjoitettu, miten pankkikortilla maalataan. Sait ihan vapaasti.

Kaikki Karjalaisen näyttelyt ovat jollakin tavalla liittyneet alkuperäisen luonnon suojelemiseen. Hän ei ole koskaan halunnut maalata jotakin, joka rikkoo ihmistä. Hän ei ole myöskään koskaan maalannut muodin mukaan. Hän edustaa itseään. Hänen suurimmat näyttelynsä ovat olleet Mikkelin ja Savonlinnan taidemuseoissa yhdessä taidegraafikko Urpo Huhtasen kanssa. Näyttelyiden nimi oli Ekoismia ja luonnonkuvia, ja niillä pyrittiin ottamaan kantaa luonnonsuojelun puolesta.

Karjalaiselle suo on mielenmaisema. Suo löysi hänet kuvaajakseen. Maalatessa hän sulautuu jumalalliseen tai kaikkeuteen, hän on yhtä Jumalan tai luonnon kanssa. Maalauksessa horisontti on se paikka, johon hän haluaa mennä. Hänen täytyy löytää oikeat mättäät, välillä hän tippuu suohon, niin kuin elämässä tapahtuu, on pakko kääntyä ja löytää uudet mättäät. Koskaan hänen maalauksissaan ei ole polkuja ja pitkospuita. Matka on antanut hänelle rikkautta. Karjalainen ei ole uskovainen, mutta hän uskoo johdatukseen tai elämäntehtävään. Hänen on täytynyt löytää oma totuutensa. Hän on halunnut löytää oman elämänsä merkityksen ja vastuullisuuden. Taide nostaa Karjalaisen mukaan ihmisen tietoisuuden tasoa pelkän syömisen, juomisen ja tarpeiden tekemisen yläpuolelle. Hänen mottonsa on, että suurin vaara elämässä on se, ettei vaaranna mitään.

LÄHTEET

Karjalainen, Kaarina haastattelu

Karjalainen, Kaarina haastattelu 20.10.2022

Kaarina, Karjalainen kirjallinen materiaali

Helena Kontturi

Hele Kontturille taide on ollut terapiaa. Hän vapautui vankileiriltä Neuvostoliitosta 1950-luvulla ja näki jatkuvasti painajaisia. Koska psykoterapiaa ei ollut saatavilla eikä asioista saanut poliittisista syistä puhua, Kontturi piirsi ja maalasi. Hänen siskonsa Sirkka oli mukana Heinolan kuvataiteilijoiden toiminnassa ja sai houkuteltua Helenkin mukaan. Hän kävi lisäksi Jyränkölän harrastuspiireissä.

Seminaarin kuvaamataidon opettaja Jouko Lapintie piti Jyränkölän kesäkodilla kurssin, jolla Kontturi kokeili öljyvärimaalausta ja innostui. Opettaja antoi kurssilaisille runoja, ja Kontturille osui runo: Pahojen tekojen vuoksi uppoaa mereen ja jää kariksi sinne ja vain lokit lentävät kirkuen ohitse. Kun Kontturi maalasi runosta taulun, hänen täytyi maalata uskonajatuksensa: Ei ole niin suurta syvyyttä eikä niin synkkää epätoivoa, johon ei Luojan valo toisi lohtua ja apua.

Kontturi on hävittänyt kaikki muut painajaisunimaalaukset, paitsi yhden. Maalaus syntyi 1990-luvulla, kun Neuvostoliitto hajosi ja Baltian maat itsenäistyivät. Hän näki televisiosta uutisen, joka laukaisi painajaisunen. Kontturi maalasi teoksen kahden, kolmen aikaan yöllä. Kontturi toivoi, että Viro, Latvia ja Liettua pääsisivät ikeen alta, ja huokaisi Luojan puoleen. Kontturi vei maalauksen tarjolle Helsinkiin Suomen Kuvataiteilijoiden näyttelyyn. Teosta pidettiin näyttelyn parhaana, mutta sitä ei voitu laittaa esille poliittisista syistä.

Terapian lisäksi maalaaminen merkitsi myös kuulumista Heinolan kuvataiteilijoiden mukavaan porukkaan. Se toi elämään piristystä. Hän ei olisi 99-vuotiaana niin pirteä, ellei hänellä olisi ollut kuvataidetta. Kaiken synkän sai ulos itsestään. Kontturi osallistui kuvataiteilijoiden matkoihin ja sai elinikäisiä ystäviä. Kuvataiteilijoiden tiloissa Koskensaaressa sai olla päivänkin vapaasti metsässä ja rannalla ja maalailla. Kuvataiteilijoihin kuuluminen toi vaihtelua yksinhuoltajan arkeen. Se oli Kontturin lääke. Hän on harrastanut monipuolisesti kuvataidetta: maalaamista, keramiikkaa, kuvanveistoa, grafiikkaa ja piirtämistä.

Kontturi maalaa mielellään vielä yli 90-vuotiaanakin, kaihileikkauksen jälkeen. Taide on Kontturin mielestä ihmiselle sisäisesti hyvä asia. Ihmiseltä, joka tekee taidetta, katoaa ulkopuolisuus. Kun katsoo taidetta, tulee hyvä mieli. Kun toinen ihminen on tehnyt teoksen innolla ja halulla, se antaa ja herättää: aha hän näki tällä tavalla, ai hän on sellainen ihminen. Kun menee taidemuseoon ja näkee teoksia, tulee hyvä olo, niitä katsoo mielellään. Teoksista näkyy tekijän henki ja persoonallisuus.

Heinolan kuvataiteilijat ry:n kunniajäsen Maila Pakarinen

Maila Pakarinen (s. 1936) suhtautuu taiteen tekemiseen ammattimaisesti. Hän ei pidä itseään taiteen harrastajana, sillä hänen asenteensa maalaamiseen on läpikotaisin ammattimainen. Jos hän olisi nuorena ollut rohkeampi, hän olisi ryhtynyt täysipäiväiseksi taiteentekijäksi. Häntä pidätteli kuitenkin opettajan työ, josta hän todella piti, ja halu säännölliseen toimeentuloon. Pakarisen ammattimaisesta asenteesta kertoo muun muassa hänen jatkuva halunsa opiskella taidehistoriaa.

Pakarinen innostui maalaamisesta 60 vuotta sitten, kun aloitti opinnot Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakoulussa, joka on nykyään Jyväskylän yliopisto. Sen jälkeen hän on tehnyt maalauksia koko ajan. Jyväskylässä oli todella hyvät opettajat, ja Pakarisen tauluja lähetettiin aina opettajavalmistuslaitosten kevätkisoihin. Pakarinen on elämänsä aikana käynyt valtavan määrän kuvataidekursseja. Vuosina 1969–1970 hän opiskeli Helsingin yliopiston kuvaamataidon erikoistumiskurssilla, mistä oli hyötyä opettajana työllistymisessä. Pakarinen kertoo lasten opettamisestaan:

Kuva oli erittäin tärkeä. Esimerkiksi viikko aloitettiin aina, joka viikko käytiin läpi yksi Suomen taiteen kuva. Maanantai-aamuna kaikki toi tuolinsa siihen opettajan pöydän ympärille tai siihen lähelle. Tehtiin sellainen rinki, ja sitten oli joku kuva Suomen taiteesta, kaikkein tärkeimmät kuvat ja aiheet. Siitä minä kerroin, ja he kuuntelivat ja kyselivät. Ja sitten se viikon taidekuva seinällä. Tällä tavalla käytiin ekaluokasta lähtien taidehistoriaa läpi.

Pakarinen jäi eläkkeelle vuonna 1997. Samana keväänä Heinolassa sijainneen opetusalan koulutuskeskus Opekon kursseista vastaava Kalevi Peltola pyysi Pakarista vetämään kuviksen kursseja. Pakarinen nimitti kurssit Kuviksen kuntokouluksi, ja ne olivat erittäin suosittuja. Pakarinen vei kurssilaiset myös neljä kertaa taidematkalle Pariisiin. Heinolan Taidemuseon Ystävät ry:n puheenjohtajana hän toimi 16 vuotta.

Pakarisen teosten aiheet liittyvät yleensä aina luontoon. Suurena luonnon ystävänä Pakarinen haluaa vangita kankaalle luonnon kauneuden. Luonto on hänelle tärkeä, se on hänestä ihana ja kaunis. Hän haluaa tuoda luontoa esille estetiikan kautta. Pakarinen maalaa tarkkoja yksityiskohtia, ei niinkään suuria kokonaisuuksia. Omenapuusta Pakarinen on maalannut oksia, ei kokonaista puuta.

Sille, miksi Pakarinen maalaa kukka-aiheisia tauluja, löytyy häneltä yksinkertainen selitys.

Pakarinen iloitsee kauneudesta ja harmoniasta taiteessa. Monet´n Lummelampi-taulut ovat teoksia, jollaisia Pakarinen olisi itsekin mielellään maalannut. Jos hän olisi rakennus, hän olisi jokin impressionismiin keskittyvä taidemuseo, kuten Musée d’Orsay tai Musée d’Orangerie Pariisissa.

Ja mä oon kyllä niin vanhanaikainen ihminen, että minun mielestäni siinä pitää olla jotain esteettistä, joka antaa hyvän olon. Sitten on sellaisia, jotka ovat sen taiteilijan tuskan ilmauksia. Onko se katsojan tehtävä mennä siihen samaan tuskaan? Se on aina vanha sanonta, että vanhat rouvat maalaa kukkatauluja ja mä olen monelle sanonut, että joo mä olen juuri siitä esimerkki. Minä olen vanha akka ja minä maalaan kukkatauluja.

Pakarinen näki tyttärensä luona Kaliforniassa nimenomaan nuorten miestaiteilijoiden maalaamia ikkunankokoisia kukkamaalauksia:

Mä taputin käsiä. Ai kun ihanaa! Nuoria, komeita miehiä ja ne maalaa kukkatauluja. Ai hyvä! Huomasin että tää on ihan hyvä juttu.

Pakarisen mielestä taide laajentaa ihmisen näkökulmaa. Maalauksista oppii sympatiaa toista ihmistä, toista elämää kohtaan. Niistä löytää niin monia kauniita asioita, joita ei ole itse huomannut. Taiteilijan rooli on hänen mielestään silmiä avaava, taiteilija näyttää, mitä kaikkea hyvyyttä ja kauneutta ympärillämme on. Pakarinen toivoo tuovansa hyvää oloa omalla taiteellaan. Heinolan kuvataiteilijat ry puolestaan kerää yhteen ihmiset, joilla on sama harrastus. Pakarisen mielestä aina voi oppia jotain. Toinen voi auttaa näkemään jotain, mitä ei ole itse nähnyt. Se on Pakarisen mielestä erittäin tärkeää. Hänen mielestään kaupunki, jossa ei ole kulttuuria, ei ole mikään kaupunki. Monipuolinen kulttuurielämä lisää kaupungin vetovoimaa.

LÄHTEET

Haastattelu 27.6.2022

Hiltunen; Heini: Kulttuuria koko elämä. Itä-Häme 30.7.2011

Luonnon ystävä maalaa ammattimaisesti intohimolla. Luoteis-Uusimaa 3.2.2006

Kuvanveistäjä Panu Patomäki

Kuvanveistäjä Panu Patomäki syntyi Heinolassa 19.3.1949. Hän kasvoi vanhempiensa omistamalla maatilalla. Perheenjäsenten mukaan hän piirsi jo lapsena paljon. Piirtäminen oli mukavaa tekemistä eikä Patomäellä ollut mitään tietoa taiteilijan urasta. Koulunkäynti ei ollut mikään menestystarina. Turussa asuvan enon kautta hän sai tietää Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulusta ja kehotuksen hakea sinne. Sisäänpääsytehtävissä piirtäminen korostui. Oli piirrettävä kasvinlehti ja talonmies, joka hetkeksi istahti pyrkijöiden eteen. Pyrkijöitä oli kuutisenkymmentä, sisään otettiin 20 hakijaa. Patomäki opiskeli Turun piirustuskoulussa vuosina 1970–1973, ja opiskelusta tuli hänelle omien sanojensa mukaan ”ykkösasia”. Hän oli koululla aamusta iltaan. Kolmen kouluvuoden jälkeen seurasi kolme vuotta Turun taidemuseon vahtimestarina: näyttelyiden pystyttämistä ja purkamista, tutustumista toisten töihin ja toisiin kuvantekijöihin. Se oli ”silmän kehittämisen aikaa”.

Asuessaan Turussa Patomäki kuului kahteen taiteilijaryhmään: Kuvantekijät ja Arte. Kuvantekijät halusivat välttää ilmaisua, joka vierottaisi heidät massasta ja työväestä. He halusivat olla kuvien parissa työskenteleviä tekijöitä, lähes tavallisia duunareita, joilla nyt sattui olemaan viilan ja vasaran asemasta sivellin ja taltta. Ammattitaitoon oli pyrittävä ja työtä oli tehtävä nimenomaan ajatellen sitä, kenelle se oli suunnattu. Näin syntyi käsite työläistaide. Naturalistis-realistinen ilmaisu tuntui ainoalta oikealta. Turun taidemuseossa esillä olleessa Turun Kuvantekijöiden ensimmäisessä näyttelyssä Patomäen maalauksissa oli selkeää sanottavaa ja kantaaottavuutta. Vuonna 1974 Patomäki osallistui nuorten turkulaisten kuvataidetta esittelevään näyttelyyn, joka vietiin Leningradiin. Samana vuonna Wäinö Aaltosen seura myönsi Patomäelle ensimmäisen apurahan.

Arte-ryhmän tekijöiden teokset puolestaan liittyivät tiiviisti jokapäiväiseen elämään. Teokset tulivat niin aiheistonsa kuin toteutuksensakin avulla lähelle ihmistä. Tekijöillä oli vahva pyrkimys yhteiskunnalliseen ajatussisältöön ja realistiseen muotoon. Tekijöillä oli kykyä tarttua todellisuuteen ja keskittää teoksiensa realistinen hahmottaminen. Tampereen Nykytaiteen museossa vuonna 1974 pidetyssä ryhmän näyttelyyn Patomäki osallistui realismin vankoilla ja selkeillä keinoilla tehdyillä näyttävillä henkilökuvilla. Arten tarkoituksena demokraattisena järjestönä oli pyrkiä tarjoamaan monipuolista ja hyvää taidetta mahdollisimman monelle. Työt olivat realistisia kuvauksia aikansa ihmisistä ja heidän työstään. Taiteilijat pyrkivät töissään kuvaamaan todellisuutta, joka vaati tekijältä työläisten elinolosuhteiden tuntemusta, mikä puolestaan lähensi taiteilijaa ja hänen työtään tavalliseen ihmiseen. Vuonna 1975 Kuvanveistäjäliiton Sculptor-näyttelyssä esillä olleen Patomäen Perheen pää -veistoksen Turun Sanomien kriitikko Osmo Laine kirjoittaa kuvaavan jäyhästi ja asenteettomasti työläishahmoa. Uuden Suomen kriitikko A.I. Routio kirjoittaa betonifiguurin olevan tuimine ja alistuneine ilmeineen eheä ja vakuuttava kokonaisuus. Wäinö Aaltosen museon kesänäyttelyssä 1976 esillä olleiden betoniveistosten Maaltamuuttaja ja Luottamusmies Helsingin Sanomien kriitikko Markku Valkonen kirjoittaa olevan yhä notkeampia ja vivahteikkaampia muotoja, ne eivät kuvaa ihmistä turhaan tai koristeeksi, vaan ajatuksen ja eläytymisen pontimeksi. Hänen mukaansa kaikissa Patomäen veistoksissa näkyy voimakas myötätunto ihmistä kohtaan, ne ovat hyvin kertovia. Ei mitään niukkaa ja ohutpiirteistä puhetta, vaan vahva puheenvuoro siitä todellisuudesta, joka on läsnä yhteiskunnassa ja joka meitä ympäröi. Patomäki kertoo Turun nuorista taiteilijoista:

Me hylkäsimme pelkän estetisoinnin ja päädyimme realismiin. Otimme esiin tämän todellisuuden ja sen ihmisen, joka oli lähellämme, hänen työnsä ja tekemisensä, hänen ajatuksensa, murheensa, ilonsa, hänen elämänsä.

Patomäen veistoksissa ihmiset on kuvattu mutkattomasti sellaisinaan, aitoina omassa olossaan. Kuvaaja ei ole ottanut heihin itsetietoista välimatkaa, ei tehnyt taiteellisia muunteluita tai asenteellisia korosteita. Perustana on luontainen psykologinen oivaltaminen kaverillisen empatian avulla. Hänen mieskuvauksensa ovat kokonaisia elämänkertoja pitkälle ohi ulkoisen näköisyyden. Hänellä on myös ymmärtäväinen näkemys lapsuudesta ja nuoruudesta. Patomäki kertoo:

Ihmisessä on oma karuutensa. Karuus taitaa kyllä olla huono sana, sanotaan nyt sitten herkkyytensä, siitä minä välitän. Minä yksinkertaisesti pidän ihmisistä.

Maalaaminen tuntui Patomäestä mielekkäältä pitkään. Hän sai veistoksia kuitenkin helpommin kriteerinäyttelyihin, ja tekeminen kääntyi enemmän kuvanveistoon. Patomäki muutti vuonna 1976 takaisin Heinolaan kotitilalleen, josta sai helposti työtilat. Kotitila on metsätila, joka on varmistanut taiteilijalle elannon. Hän puhuu elämänsä kolmijaosta: taide, opetus ja metsä. Heinolan kaupunginkirjastossa keväällä 1976 esillä olleesta näyttelystä Etelä-Suomen Sanomien kriitikko Sirkka Henttonen kirjoittaa, että näyttely osoittaa, etteivät vuodet Turussa menneet hukkaan. Patomäki oli kypsynyt ja löytänyt oman selkeän linjansa arkipäivän ihmisen lämpimänä ja läheisenä kuvaajana.

Patomäki käytti veistoksissaan 1970-luvulta 1980-luvulle betonia, koska aloittelevalle taiteilijalle se oli halpa materiaali. Patomäki sai Suomen Taideyhdistyksen dukaatti-palkinnon vuonna 1978 nimenomaan betoniveistoksilla. Suomen Kuvanveistäjäliiton jäsen hän ollut vuodesta 1975. Ammattijärjestöihin ja liittoihin kuuluminen oli nuorelle taiteilijalle tärkeää apurahasysteemin vuoksi. Järjestöt suosittelivat apurahoja omille jäsenilleen.

Veistämisen ohella Patomäki on myös piirtäjä. Piirtäjänä hänellä on usein kohteina ihmiset, hän on kiinnostunut erilaisista ihmistyypeistä työssä ja tehtävissä. Paitsi että piirtäminen on hänelle oma itsenäinen taidemuoto, se on hänelle veistäjänä myös hyvin tärkeä apuväline. Piirtämisen avulla voi hakea muotoa ja tutkiskella sommittelua. Vaikka veistäjä ei voi orjallisesti noudattaa piirustusta, se antaa hänelle kuitenkin lähtökohdan, johon nojata.

Vuonna 1980 Patomäki sai Mikkelin läänin taidetoimikunnan yksivuotisen työskentelyapurahan. Nyt hänellä oli mahdollisuus suunnitella ensimmäinen yksityisnäyttely Helsinkiin. Vuodesta 1974 lähtien hän oli saanut apurahan joka vuosi, mikä mahdollisti siirtymisen betonitöistä pronssiin.

Patomäen näyttely oli esillä Galleria Sculptorissa yhdessä Ensio Onnikan akvarellien kanssa loppuvuodesta 1980. Toisessa huoneessa pelmusivat Patomäen pronssiset lapset. Maija Kippolan mukaan nämä pikkuidut ehyissä plastisissa pronssimuodoissaan ja kokonaan omaan tekemiseensä uppoutuneina niin kuin elävä lapsi konsanaan ovat verraton luku Patomäen veistäjänelämässä. Marja-Terttu Kivirannan mukaan lapsiveistoksista tavoittaa varsin sattuvasti kuvattua herkkyyttä, keskittyneisyyttä omaan minään ja maailmaan. Muotokieleltään siloiset ja plastiikaltaan vähäeleiset veistokset muistuttavat ihmistaimesta, joka vaatii ymmärtämystä ja jota on silti vaikea suojata kolhuilta. Vuonna 1982 Patomäki veisti Mikkelin läänin 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi pronssipatsaan Keinu Mikkeliin. Aiheena oli kaksi keinussa leikkivää lasta. Valtion taideteostoimikunnan valinta merkitsi Patomäelle suurta tunnustusta. Vuonna 1983 löysi paikkansa Heinolan Kymenkartanon koulun edestä Käsinseisonta-veistos, jonka Heinolan kaupunki oli tilannut. Heinolan Säästöpankki täytti sata vuotta 1.9.1983. Juhlaviikko aloitettiin paljastamalla Kauppakadulla pankin eteen sijoitettu Patomäen veistos Liikunnan pyörteissä. Patomäki sai vapaat kädet patsaan suunnittelussa. ” Työ oli innostava tehdä, sijoitettiinhan patsas kaupungin parhaalle paikalle”, Patomäki totesi tyytyväisenä. Työhön saatu liikkeen tuntu ja ympäröivän tilan ominaisuuksien hyväksikäyttö oli Patomäelle tärkeintä. Teos loi pehmeyttä ja eloisuutta moderniin ympäristöön. Vuonna 1984 valmistui puolestaan Heinolan SYP:in tilaama nuoren naisen voimisteluliikettä kuvaava Tasapaino-veistos, joka ilmentää ilmavasti ja herkästi rytmitettyä liikettä ja miksei symbolisesti pankin tavoittelemaa harmoniaa talouselämän tasapainottelussa. Kuutisensataa kutsuvierasta näki pankkisalissa veistoksen paljastuksen. Patomäki kertoi:

Ihmisessä riittää tutkimista. Liikkeessä tavoittelen juuri pysähtynyttä liikerataa. Aikaisemmin ehkä yritin antaa töilleni enemmän kertovaa sisältöä. Nyt ovat veistokselliset seikat tärkeämpiä. Veistoksen pitää toimia joka suunnalta. Rytmi ja massojen suhteet ovat määrääviä tekijöitä. –Uusia ulottuvuuksia töissäni ovat useat henkilöt ja suurempi mitta. –Nyt olen sen verran päässyt tekemään isoja töitä, että vähän vielä kun harjoittelen, se alkaa jo käydä.

Patomäki muistaa 1980-luvun hyvänä aikana, jolloin tilauksia tuli kaupungeilta ja pankkilaitoksilta useita. 1980-luku muuttui sitten 1990-luvun lamaksi, jolloin pankkien mielenkiinto taiteeseen hiipui ja kunnat vetivät jarrut päälle hankinnoissaan. Tilalle tulivat patsastoimikunnat. Yhdeksi merkittävimmiksi julkisista teoksistaan Patomäki mainitsee vuodelta 1996 Työläisäidin, joka sijaitsee Helsingin Kalliossa. Siinä äiti ja lapsi kiertävät pyykkiä kuivaksi. Patsas on kunnianosoitus lastensa paremman tulevaisuuden puolesta uurastaneille äideille. Patsaan kustansi toimikunta, joka keräsi tarvittavat 400 000 markkaa muun muassa myymällä patsaan pienoismalleja. Patsastoimikunta asetti figuratiivisuuden ehdoksi ja pyysi neljältä kuvanveistäjältä luonnoksen. Patomäen ehdotus hyväksyttiin, ja paljastustilaisuus äitienpäivänä 1996 oli iso tapahtuma. Suojelijana toimi Eeva Ahtisaari ja paikalla oli paljon poliitikkoja ja median edustajia.

Patomäki alkoi kiinnostua keramiikasta 2000-luvun alussa. Tilaustöitä olivat muun muassa Pertunmaan uuden koulutalon kirjaston päätyä komistama reliefi, joka valmistui 2009. Heinolan näyttelyssä 2012 esillä oli naishahmoja, keskittyneinä omiin suorituksiinsa. Yleisvaikutelmaksi nousi tutkielmallisuus ja vartalon asentojen kuvaaminen fyysisen suorituksen osana tai vaihtelevasti levossa. Patomäen tekniikka oli erittäin taitavaa, työn jälki oli viimeisteltyä ja harkittua. Teosten muotokieli oli orgaanista, pehmeää ja pyöreää. Veistosten anatomia oli luonnollista, teoksia oli helppo lähestyä. Eriväriset savet ja lasitteet loivat teoksiin ilmettä hienovaraisesti. Kokonaisuutena näyttely oli hallittu ja yhtenäinen.

Heinolan kaupungin ylläpitämä Heinola-rahasto julisti tienvarsitaiteen kutsukilpailun marraskuussa 2003. Viidestä taiteilijasta kolme lähetti luonnoksen. Patomäki voitti. Hirviperheeseen liittyvä tietaideluonnos sulatti raadin yksimielisesti. Patomäen luonnos Valliherra jakautui kolmeen osaan. Riista-aitaan liitetty puuaita huipentui kahdeksan metriä korkeaan hirviperheeseen, joka piirtyy taivasta vasten myös pimeällä. Raadissa istunut kuvanveistäjä Erkki Kannosto kehui:

Työ täyttää täydellisesti kilpailulle asetetut edellytykset. Siinä näkyy hienosti ja hienostuneesti Heinolan identiteetti.

Kannoston mielestä hirvet sopivat mainiosti Heinolan tietaiteeseen. Hirvet ovat vaikuttaneet täällä kalliomaalauksista lähtien. Hirviperheen vihkiäistilaisuutta vietettiin moottoritien meluvallilla Tähtiniemessä 17.10.2005. Hirviperhe sai jatkoa Kirkonkylän peuraperheestä, jotka kohosivat moottoritien meluvallille Heinolan kirkonkylään. Peura-aihe käsittää kolme eläinhahmoa, jotka ovat korkeimmillaan noin kuusi metriä. Materiaali ja tekotapa olivat samat kuin Valliherrassakin: punamullan väriset puiset peurahahmot koottiin valmiiksi vaakatasossa ja siirrettiin kokonaisina paikalleen. Hirvien ja peurojen jälkeen työn täydensi tukinuittoaiheinen, lauttoja symboloiva riista-aita, joka paljastettiin Vierumäen liittymässä 26.10.2007. Taiteilijalle tärkeää oli, että toteutus onnistui ja tulos vastasi alkuperäistä mielikuvaa:

Ei siitä ole minulle mitään niin negatiivista tullut, että olisin yöuneni menettänyt, ja vaikka tulisikin, kyllä minä kehtaan siitä ohi ajaa.

Patomäki toivoi, että teoksesta tulee olemaan iloa tienkäyttäjille: Tämänkaltaisten julkisten teosten ongelmana on se, ettei niitä voi harjoitella, vaan onnistumisen on tapahduttava ensiyrittämällä. Valliherra-teoksen kaltainen projekti oli Patomäelle täysin uudenlainen aluevaltaus. Teos osoittautui kuitenkin erittäin onnistuneeksi, ja Patomäki saikin kylpeä suosionosoituksissa paljastustilaisuudessa.

Vuonna 2006 Patomäki sai Hämeen taidetoimikunnan taidemitalin tunnustuksena ansiokkaasta työstä ammattitaiteilijana. Oman taiteellisen työnsä lisäksi hän on ohjannut taiteen harrastajaryhmiä ja siten monipuolisesti edistänyt kuvataiteen tarjontaa ja harrastusta. Patomäki on opettanut Heinolan kansalaisopistossa piirustusta ja kuvanveistoa 1978–2019, Heinolan kuvataidekoulussa 1989–1991, Lahden taidekoulussa 1981–83. Patomäen mukaan opettaminen on ollut hänelle helppoa. Hän on itse sisäistänyt asian, jota hän opettaa, joten hän osaa selittää asian myös toiselle.

Patomäen teosten yleisilme on myönteisyys. Monet työt ovat vauhdikkaita ja elämänmakuisia. Patomäki kertoo:

Julkisissa töissä olen kuvannut yleensä 2–3 henkilön ryhmää, joissa hahmojen välinen liike luo teokseen jännitettä. Liikkeen kuvaaminen on esittävyyden ohella keskeinen piirre töissäni. Julkisen teoksen täytyy rikastuttaa koko ympäristöään, vaikka sillä olisikin tietty aihe.

Palo taiteen tekemiseen tulee siitä, ”että se on vain niin kivaa”. Inspiraatio ei tule istuskellessa, vaan on mentävä työhuoneeseen ja ruvettava tekemään. Yleensä hänellä on työhuoneella 2–3 teosta tekeillä samaan aikaan. Vaikutteita Patomäki on saanut ”vanhoilta konkareilta”, kuten Marino Marini ja Henry Moore. Hän ihmettelee myös taidekentän ja taidekäsityksen muuttumista, mutta uskoo, että hänellä ja perinteisellä ilmaisulla on vielä paikka taidemaailmassa. Jos teos on hyvä, se puhuttelee. Patomäki pohtii:

Ja jotenkin, en tiedä, näin jälkikäteen kun katsoo nyt omaa tekemistä ja tuotantoa, niin kyllä se yllättävän samanlaista on ollut koko ajan. Aika vähän, vaikka sitä uskotteli itselleen, että se opettaa, että kyllä tämä muuntuu.

Vaikka veistoksen teossa menisi kaksikin vuotta, ei se ole liian pitkä aika, kun ajattelee, että teos saattaa olla sitten satakin vuotta ihmisten nähtävissä.

LÄHTEET

Haapalainen, Jarmo: Heinolaa elävöitetään taideteoksilla. Etelä-Suomen Sanomat

Heinolan satavuotias säästöpankki juhli paljastamalla patsaan. Itä-Häme 28.8.1983

Henttonen, Sirkka: Lämpimästi arjesta ja ihmisestä. Etelä-Suomen Sanomat 3.4.1976

Hämeen taidetoimikunta 14.12.2006

Juvonen-Papayiannakis, Eira. Savon Sanomat

Järvinen, Eino: Panu Patomäki vaihtoi betonin pronssiin. Etelä-Suomen Sanomat 10.3.1983

Kallio, Kyllikki: Ystävällistä realismia. Savon Sanomat 24.3.1978

Kaunojärvi, Jorma: Suunnittelu kuvanteon tärkein vaihe. Itä-Häme 18.3.2009

Kippola, Maija: Panu Patomäen uudisrakennus. Itä-Häme 29.9.1987

Kippola, Maija: Panu Patomäki – ihmisläheinen veistäjä, joka maalaa ja piirtää. Itä Häme 28.10.1976

Kippola, Maija: Työn realismi, pienoisveistokset ja lapset -Panu Patomäen Helsingin näyttelyn kolmikanta

Kiviranta, Marja-Terttu: Ihmistaimista. Helsingin Sanomat 5.12.1980

Kuisma, Osmo: Pertunmaalla taidetta koulun seinille. Itä-Häme 28.5.2009

Kuutisensataa kutsuvierasta näki pankkisalissa veistoksen paljastuksen. Itä-Häme 1984

Laine, Osmo: Krokodiilinaurua ja tosikkoisuutta

Laine Osmo: Kuvanveistäjiä katsellaan. Turun Sanomat 20.11.1975

Lampinen, Pauliina: Itsekseen keskustelevat veistokset. Itä-Häme 28.6.2012

LM: Panu Patomäki veistää pronssipatsaan Mikkeliin. Itä-Häme

Nuorta turkulaista taidetta Leningradiin. Turun Sanomat 24.5.1974

Oksa, Antti: Ympäristötaideteos Valliherra sai sinettinsä. Itä-Häme 27.10.2007

Patomäki, Panu haastattelu 2.5.2022

Routio A.I.: Elämän muukalaisuutta ja maanläheisiä iloja. Uusi Suomi 16.11.1975

Rusko, Jussi: Kansan Uutiset 1.10.1974

SH. Savon Sanomat 19.3.1978

Silventoinen, Seppo: Hirviaita Heinolan tietaidetta. Etelä-Suomen Sanomat 10.8.2004

Sten, Margareta. Kansan Ääni 30.9.1975

Tallimäki, Jouko: Myös figuuriveistos on ajassa kiinni. Etelä-Suomen Sanomat 23.10. 1994

Valkonen Markku. Helsingin Sanomat

Viuhko, Ari: Valliherralle jatkoa kesällä. Itä-Häme 4.2.2006

Wäinö Aaltosen seuran apuraha. Helsingin Sanomat 29.3.1974

Taidemaalari Susanna Eskola

Taidemaalari Susanna Eskola on piirtänyt siitä lähtien kuin on pystynyt pitämään kynää kädessä. Lapsuuden perheessä ei ollut kuvataiteilijoita, mutta kun vanhemmat huomasivat tytön pitävän piirtämisestä, he ostivat hänelle piirustusvälineitä. Koulussa hän rakasti kuvaamataitoa ja arvosanaksi hän sai yhdeksän, joskus kympinkin. Yläasteikäisenä mukaan tuli maalaaminen, hän maalasi miniatyyritauluja. Koulun kuvaamataidon opettaja rohkaisi Eskolaa lähtemään opiskelemaan taidetta, mutta muutos tuntui 15-vuotiaalle liian suurelta. Parikymppisenä elämään tulivat kokkiopinnot, työelämä ja perheen perustaminen. Aviomiehellä Jarmolla oli maatila Heinolassa, Eskola lähti opiskelemaan maataloutta ja työskenteli maatalon emäntänä.

Kansalaisopistoon tuli 2000-luvun lopulla Kaarina Karjalaisen taidekurssi, ja Eskolan ystävä Tuula pyysi häntä mukaan. Eskola sai viimeisen paikan viimeisenä ilmoittautumispäivänä. Kurssilla oli hyvä tunnelma ja porukka, hän oli innoissaan. Hän alkoi maalata niin kuin olisi piirtänyt, ja kaikki oli hirveän tuskallista.

Mä aattelin, että tästä ei vaan tuu mitään. Että ei tää nyt kyllä kuitenkaan oo mun juttu. Mä jotain ihme mäntyä siinä sitten yritin maalata. Mä en oikein tiedä, kun alkoi ottaa niin lujaa päähän, että tämä ei nyt vaan suju. Sitten mä aloin vaan räiskiä maalia ja sutia sitä siihen. Mä unohdin sen mäntyni sitten kokonaan ja aloin tehdä sitä sillä, että mitä vaan tulee. Siitä se lähti.

Karjalainen ja muut kurssilaiset huomasivat, että jotakin pääsi irti. Eskola pääsi kahleesta irti ja löysi oman ilmaisunsa. Hänen mielestään on täysin Karjalaisen ja hänen kurssinsa ansiota, että hän tällä hetkellä maalaa ammatikseen. Eskola uskoo, että oli johdatusta, että hän pääsi kurssille mukaan. Kun maalauksen kanssa onnistuu, hänen tunteensa on mahtava. Taiteen tekeminen on hänelle yhtä olennaista kuin hengittäminen ja oleminen. Maalaamiseen pystyy purkamaan ilon ja surun, sillä on valtava merkitys hänen elämäänsä.

Voi hyvänen aika. Se on mun elämä. Se on oma maailma. Voit mennä siihen maailmaan, uppoutua hetkeksi aikaa. Niin silloin sä oot hetken aikaa semmosessa omassa kuplassa, jossa on hyvä olla. Se on mulle ihan kaikki.

Eskola edustaa abstraktia taidetta. Esittävä taide on hänestä valtavan hienoa, mutta se ei ole hänen juttunsa. Hän maalaa akryyliväreillä, koska se on vaivatonta. Jos maalaus menee pilalle, sen on helppo antaa kuivaa ja maalata päälle. Ensimmäiset näyttelyt, joihin hän osallistui, olivat Heinolan kansalaisopiston ja Vapaa maalaus -ryhmän, johon Eskola myös kuului. Ensimmäinen gallerianäyttely oli Galleria Foccassa Helsingissä. Galleristi oli nähnyt Eskolan maalauksia Heinolan kuvataiteilijoiden nettisivuilla ja pyysi hänen taulujaan galleriaan esille. Yksi taulu myytiin heti, ja se oli valtavan innostavaa. Eskolan maalaustyyli on yhdistetty Reidar Särestöniemeen, ja hän onkin Eskolalle valtavan iso esikuva. Hänen mielestään muiden tekemisten ei pitäisi kuitenkaan vaikuttaa liikaa, maalaus täytyy syntyä syvältä omasta itsestä. Taiteilijan sukupuolella ei ole Eskolan mielestä väliä. Hänen mielestään on tärkeää arvostaa omaa työtään, vaikka maalausten hinnoittelu on hänelle vaikeaa. Samoin hän kokee vaikeaksi keksiä tauluille nimiä. Eskolaa ovat vuosien varrella tukeneet ja vieneet eteenpäin monet ihmiset, kuten koulun kuvaamataidon opettaja, Kaarina Karjalainen, Foccan galleristi, oma aviomies ja lapset sekä äiti ja hänen aviomiehensä.

Eskolan mielestä taiteen tehtävä on tuoda iloa ja hyvää mieltä. Taiteen täytyy antaa kauneutta ja positiivisuutta. Jos joku on ostanut häneltä taulun omaan kotiinsa, Eskola tuntee syvää nöyryyttä ja hyvää mieltä.

Mä oon niin esteettinen ihminen, että mä jotenkin haen sitä koko ajan, semmoista kauneutta mun ympärille. Jos mä saan taululla jonkun ihmisen iloseksi tai onnelliseksi tai ainakin hetkeksi ajattelemaan, että tuolla olisi hyvä olla. Ni kyllä mun mielestä tehtävä on silloin täytetty.

Maalaamisessa voi Eskolalla olla viikkojenkin tauko. Toisinaan hän menee kotitalossaan sijaitsevalle työhuoneelleen joka päivä. Piirtämiään kortteja hän vie myyntiin muun muassa Heinolan Elämyspuodille. Eskolan maalaukset syntyvät tehdessä. Maalauksen pinta ja struktuuri ovat tärkeitä, ja maalaus voi syntyä nopeastikin, mistä seuraa mahtava onnistumisen tunne. Eskolan mielestä maalaaminen on hänelle annettu lahja, josta hän tuntee nöyryyttä. Eskolan maalaaminen on muuttunut ja kehittynyt, tyyli ja värit ovat pehmentyneet. Hänelle on tärkeää saada uusi tatsi maalaamiseen. Taidehistoriaa Eskola tutkii jonkin verran. Eskola on saanut myös kritiikkiä teoksistaan, mutta on yleensä päässyt harmista yli puhumalla läheistensä kanssa. Metsä on hänelle rakas elementti.

Heinolan kuvataiteilijat merkitsee hänelle samanhenkisten ihmisten yhteisöä, jonka jäsenillä on pää pilvissä niin kuin hänellä itselläänkin. Hänestä on tärkeää, että Heinolassa on niin paljon aktiivisia kuvantekijöitä. Vuosinäyttely taidemuseossa on hienossa paikassa. Elävä taide kaupungissa on tärkeää. On iso rikkaus, että kaupungissa on paljon erilaisia taiteilijoita. Näyttelyissä käy paljon katsojia. Eskola toimiikin tällä hetkellä aktiivisesti Heinolan Elämyspuodilla ja vastaa sen taidegalleriasta, joka on varattu vuodeksi eteenpäin.

Itseoppineena taiteilijana maalaaminen ei ole aina helpoin tapa toimia. Mutta Eskola ei koe itseään ulkopuoliseksi. Vaikka häntä vanhempana on harmittanut, ettei hän lähtenyt taidekouluun, hänen mielestään jokaisella on tasavertainen oikeus maalata ja tuoda teoksiaan esille. Hänen on täytynyt tehdä oma matkansa voidakseen maalata niin kuin hän tällä hetkellä tekee. Taiteen tekemistä täytyy ohjata halu ja palo maalata. Eskola miettii, olisiko hän tällainen tekijä kuin hän nyt on, jos matka olisi ollut erilainen.

Heinolan kuvataiteilijat ry:n kunniajäsen Orvokki Rosberg

Alavudella syntynyt Orvokki Rosberg on asunut Heinolassa vuodesta 1979. Rosberg on tehnyt akvarelleja ja grafiikkaa vuodesta 1995. Psykiatrian erikoislääkärin työ oli vaativaa ja sitä oli paljon. Siksi hän otti siveltimen käteensä ja ryhtyi kansalaisopiston ja Sininen Saimaa -instituutin kurssien avulla toteuttamaan jo nuorena innostanutta maalausharrastustaan. Kuluttavina työvuosina siitä tuli elinehto. Rsoberg on vuosien aikana kehittänyt akvarellitekniikkaansa perinteiseen tyylisuuntaan. Hän oli nuorena harkinnut jopa taidealallle suuntautumista, mutta aineellinen turvallisuus ja lääketiede voittivat. Lapsuudenkoti oli köyhä ja vaatimaton, oli välttämätöntä löytää ammatti, jolla turvata toimeentulo. Näyttelyarvioita lehdestä lukeneet potilaat kyselivät huolissaan, mahtaako lääkäri olla enää ollenkaan tavattavissa. Rosberg muistelee:

Mutta että kun mä olin päälle 50-vuotias, niin sillon mä aloin aktiivisesti käymään kuvataidekursseilla ja tekemään kuvia, osallistumaan näyttelyihin. Että siin oli vähän semmonen ajatus, että aikaisemmin oli semmonen tuntu, että olenko minä vakavasti otettava lääkäri, jos minä riekun kaiken maailman taiteilijaporukoissa, että sitte kun oli enää kymmenkunta vuotta jäljellä työuraa, niin sitten aatteli, että no nyt mä saan olla niin hullu ku mä oon.

Henkireikä toimi hyvin, kuvia tehdessä aika kului kuin siivillä. Heinolan kuvataiteilijoiden vuosittaisiin Heinolan Taide -näyttelyihin hän on osallistunut jokaisena harrastusaikansa vuotena. Kun paneutuu johonkin ja rakastaa omia tekemisiään, niitä mielellään näyttää muille. Kuvataiteilijoiden hallitukseen Rsoberg tuli 1999, sihteerinä hän toimi 2001-2006 ja puheenjohtajana 2007-2010.

Rosberg on aina maalannut sitä, mitä näkee. Tekemisestä on heijastunut se, mitä mielessä on liikkunut. Hektisen työn vastapainoksi saattoi syntyä akvarelli, jossa katsottiin lapsuuden lempeää kotimaisemaa lintuperspektiivistä, joutsenen siipien lomasta. Vähän ennen puolison kuolemaa syntyi grafiikanlehti, jossa oli suljettu portti. Rosbergillä ei ole raskas käsi, vaan sivellin kulkee pehmeänä ja kevyesti. Hänelle ovat ominaista hillityt värit ja niukat viivat. Hän tavoittaa aiheensa säästeliäästi.

Keijut eli fantasianuket ovat Rosbergin uusin aluevaltaus. Kasvien mukaan nimetyt keijut alkoivat hahmottua, kun Rosberg keräsi luonnosta puutarha- ja luonnonkukkia kuivatakseen ne keijumateriaaliksi. Keramiikkarunkoisten nukkien malli muovaillaan savesta. Mallista otetaan kipsimuotti. Muottiin painelemalla tehdään nuken runko punasavesta ja paperisavesta. Työ jätetään joko muotin mukaiseksi tai retusoidaan eli muutetaan ikää tai ilmettä. Runko kuivatetaan ja poltetaan saven vaatimassa kuumuudessa. Polton jälkeen kasvot maalataan akryyliväreillä, saven väri jää ihonväriksi. Keijujen hiukset on tehty langoista, villasta ja pellavasta. Asusteet on valmistettu pääosin kierrätystekstiileistä.

Rosberg johdattelee mielellään keijujen maailmaan. Keijut ovat luonnonhenkiä. He ovat eteerisiä, läpikuultavia ja siksi ihmiset heitä harvoin näkevät. He eivät välttämättä ole kauniita, mutta silti silmää miellyttäviä. Keijujen tehtävä on huolehtia luonnon valtakunnasta. He hoitavat kukkia ja puita, sekoittavat niiden värit ja kannustavat niitä kukoistamaan. Keijujensa sukupuolisuudesta Rosberg ei ole ihan varma, koska keijut ovat yleensä sukupuolettomia. Rosberg lukeekin mielellään fantasiakirjallisuutta, J.R.R. Tolkienin kirjat ovat hänen lempikirjallisuuttaan.

Taidesuuntauksista Rosberg on eniten kiinnostunut symbolismista, jossa puhuttelee arvoituksellisuus. Inspiraatio löytyy, kun katselee erilaisia kuvia. Taide antaa elämään mielekkyyttä, elämäniloa ja syvyyttä. Taiteilijan rooli yhteiskunnassa on olla näkijä, joka näkee yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia aikaisemmin kuin muut. Me tavalliset ihmiset puurramme arkiasioita, taiteilija herkkyydellään huomaa jotakin sellaista, jota puurtaja ei huomaa.

Hako 29.6.2012

Rosberg, Orvokki haastattelu 31.5.2023

Rosbergin materiaali keijuista

Tunkkari 13.2.2001

Tunkkari 2.9.2003

Kuvataiteilija Eveliina Pirhonen

Eveliina Pirhonen on harrastanut kuvataidetta jo lapsena. Kuvataiteilija Felix Pirhosen tyttärenä hän teki omia versioitaan isän tauluihin, mutta isä ei oikein pitänyt siitä. Niinpä Pirhoselle annettiin omia papereita. Hänen äitinsä mukaan hänelle annettiin kynä käteen jo kahdeksan kuukauden vanhana. Perhe oli mukana Työväen näyttämön toiminnassa, isä teki lavasteita, äiti ja Eveliina olivat näyttelemässä. Hänellä on ollut siis hyvin luova lapsuus. Ammatikseen Pirhonen valitsi kuitenkin rakennusmaalarin ammatin, jossa hän on työskennellyt yli 30 vuotta. Hän on valmistunut artesaanimaalariksi vuonna 1990 ja maalarimestariksi 2000.

Aikaisemmin Pirhosen maalasi perinteistä muotokuva- ja maisemamaalausta. Kynänkäyttöä ja valöörien tekemistä hän oppi isältään, samoin jatkuvaa itsensä kehittämistä. Perinteinen tapa ei ollut kuitenkaan hänen juttunsa. Hän kiinnostui intuitiivisesta maalauksesta ja opiskeli Vedic Art – opettajaksi vuonna 2022. Aluksi uudella tavalla tekeminen oli hankalaa, ajattele-mutta-älä-ajattele -periaate oli vaikea sisäistää. Intuitiivinen maalaaminen toi hänelle kuitenkin lopulta vapauden. Teos ei ole pilalla, vaikka siltä tuntuu, sitä voi jatkaa ja teos voi syntyä ihan toiseksi. Teoksessa alkaa näkymään muotoja, pieniä olentoja ja eläimiä, ja siitä voi alkaa kehittämään työtä lisää. Intuitiivinen maalaus on jatkuvaa luomista, tekijä aina huomaa teoksessa uutta. Ei tarvitse ajatella, teenkö oikein tai väärin. Tällaisesta maalaustavasta pitäisi Pirhosen mukaan taiteen lähteä, koska se on myös hyvin terapeuttista. Pirhonen muistelee:

Sitten on ollut tällainen, että joku opettaja sanoi, että sininen ja vihreä ei sovi yhteen. Ne vähän taistelee keskenään, että niitä ei kannata maalauksessa sillä tavalla käyttää. Mä jäin miettimään sitä pitkän aikaa, että miten niin? Luonto on täynnä sinistä ja vihreetä. En yhtään tajunnut, mitä se sillä tarkoitti. Mutta just tällaisista, kun tuossa ei tarvi jäädä takertumaan niihin.

Pirhosen mielestä taide on terapiaa kaikille. Sitten on sellaisia tekijöitä, jotka haluavat purkaa oman negatiivisen olotilansa työhön. Työt tehdään rajuilla väreillä ja ne ovat ahdistavan näköisiä. Ahdistus siirtyy myös katsojaan. Pirhosen mielestä taiteen tarkoitus on luoda hyvää mieltä, parantava olotila itselle ja katsojille. Taiteella on hänen mukaansa hyvin suuri merkitys, koska me olemme jatkuvasti taiteen ympäröimiä, taidetta on vaatteissa, astioissa, rakennuksissa. Pirhoen pohtii:

Kun nyt puhutaan hirvittävästi hyvinvoinnista, niin taidehan on ihan totaalinen osa hyvinvointia.

Heinolan kuvataiteilijoiden toiminnassa Pirhonen oli vuosina 1990-2010. Yhdistyksen merkitys Pirhoselle on ollut merkittävä, hän on päässyt ammattiopettajien opetukseen ja on ollut tilat, joissa tehdä maalauksia. Kuvataidekurssit ovat kalliita, kun yhdistys tuki kuvataidekursseja, hänkin pystyi osallistumaan. Pirhonen on käynyt useita öljyväri-, vesiväri-, hiilipiirustus-, muotokuva-, maisemamaalaus- ja asetelmamaalauskursseja. Vapaa maalaus -ryhmässä hän oli mukana 2014-2018, Jyränkölän kansalaisopiston posliinimaalausryhmässä 1990-luvulla ja Jyränkölän ikonimaalausryhmässä 2010-luvulla. Omia näyttelyitä Pirhosella on on ollut vuodesta 1997 muun muassa kahvila Kirsikassa, Heinolan kirjastossa ja Jyrängön asukastuvalla. Varsinaisen rakennusmaalarin työnsä ohella hän tekee sivutoimisesti toiminimellä taideohjauksia ja kurssituksia, taidemaalauksia ja erikoismaalauksia, kuten efekti- ja koristemaalaus, ootraus ja marmorointi. Pirhonen on tehnyt myös kuvitukset runoilija Pekka Honkahuhdan runokirjoihin.

Omaa maalaamistaan Pirhonen ei osaa asettaa mihinkään kategoriaan. Hän sekoittaa eri tekniikoita, testaa ja kokeilee. Hän tekee mielellään nopeassa tahdissa. Tärkeää on hetkessä tekeminen, jos työtä jatkaa myöhemmin, siinä ei ole enää sama energia. Koska hänellä ei pysy nimet muistissa, hän on opiskellut värit niin, että hän näkee ne. Värit ovat hänelle täyttä energiaa, ja hän leikkii maalauksissaan pitkälle värien kanssa. Sitten maalaamiseen saattaa tulla pitkä tauko, tai hän ei päivätyön takia jaksa tehdä maalauksia. Hänellä ovat vuorotelleet aktiiviset ja passiiviset tekemisen kaudet. Taideopettajana hän pyrkii siihen, että ihminen oivaltaa ja löytää ratkaisun itse, hän ei liikaa puutu tekemiseen.

Pirhosen inspiraatio nousee meditaatiosta, taide on hänelle osa henkisyyttä. Hänellä on suora yhteys universumiin, joka tulee hänen töihinsä. Hän uskoo ufoihin, keijuihin, menninkäisiin ja näkymättömään maailmaan, josta emme tiedä. Hän ammentaa luovuutensa tästä maailmasta. Hänen maalauksissaan on avaruusmaisemia, avaruusolioita, enkeleitä ja kaikkea mahdollista. Hänen mielestään jokainen katsoo asioita omalla tavallaan, kuului ihminen mihin uskontoon tahansa.

LÄHTEET

Pirhonen, Eveliina: haastattelu 5.12.2023

Pirhonen, Eveliina: kirjallinen materiaali

Kuvataiteilija Ismo Nuotio

Kuvataiteilija Ismo Nuotio yhdistelee töissään erilaisia materiaaleja ja tekniikoita. Erikoispiirteenä hänellä on kierrätysmateriaalien käyttö. Hän on tehnyt käyttöesineitä metalliporteista kynttilänjalkoihin, muraaleita ravintoloihin, maalauksia sekatekniikalla ja erityisesti metalliveistoksia. Teräs vääntyy luontevasti hänen käsissään. Koneasentajan ammatissa mies on ollut koko elämänsä tekemisessä metallin kanssa. Mielikuvitusta taiteilijalta ei puutu, yhden teoksen päänä on käytetty auton iskuvaimentimen mäntää, kun taas toinen on saanut silmänsä sulakkeista. Sytytystulppa on toiminut pyrstönä ja lavuaarin metallinen vedenpoistoaukko hattuna. Ensimmäiset veistoksensa Nuotio sai aikaan 1990- ja 2000 -lukujen vaihteessa: hän näki joitakin terästöitä ja ajatteli, että miksipäs ei voisi itsekin kokeilla. Taiteilija on perinyt käsinäppäryytensä isältään, sillä hänen isänsä toimi kultaseppänä. Piirustusta, lähinnä sarjakuvia ja karikatyyrejä, hän on harrastanut pienestä pitäen.

Nuotiolla ei ole taidekoulutusta ja hän pitää itseään pikemminkin käsityöläisenä. Ideoita on Nuotion mukaan hyvä ammentaa tavallisesta, arkisesta elämästä. Vuonna 2004 Isä ja poika -näyttelyn teosten idea syntyi hänen katsellessaan poikansa Luukaksen piirustusten iloista, juoksevaa viivaa ja energistä värien leikkiä. Taiteen ei aina tarvitse olla Nuotion mukaan niin vakava asia niin kuin ei elämänkään. On hyvä antaa vain mennä ja nauttia elämän tuomasta suuresta seikkailusta. Elämän onnellisuus piilee pienissäkin asioissa. Nuotion maalaukset ja veistokset puhkuvat hyvää tuulta.

Nuotio yrittää useasti katsoa elämää lasten silmin. Hän on oivaltava ja elämää huumorilla tarkkaileva taiteilija. Hänellä on lähes ehtymätön ideapankki päässään. Hän antaa mielikuvituksen lentää eikä sorru näpräilyyn. Nuotion taide on sukua pop-taiteelle. Hän sanoo ihailevansa Hugo Simbergin taidetta ja yhtyy taiteilijan mottoon: työn tulee sellainen, että se jää mielen syövereihin ikuisesti.

Kutsuivat meitä pikkupiruiksi -näyttelyssä vuodelta 2023 hän palaa lapsuuden muistoihin ja mielikuvitusrikkaaseen elämään leikkeineen, peleineen, leluineen ja kirjoineen. Teokset luovat värein ja kolmiulotteisuuksin näkymän, miten lapsena kaikki pienetkin asiat tuntuivat mahtavan bling-blingiltä. Naivistisen lapsenomaiset kollaasit hän on tehnyt eri tekniikoilla. Hän on maalannut huolettomasti siveltimin, rätein ja muovilla, yhdistänyt akryyliä, pastellia ja oil stickiä. Hänen töihin upottamansa objektit ovat kierrätettyjä tai itse askarreltuja: leluja, vaneria, mosaiikkia, tapettia, styroxia, kipsiä ja foliota. Samaa asiaa ajavat myös yliprameat kehykset, jotka taiteilija on rakentanut vanhoista kierrätyskehyksistä.

Hyönteisveistoksillaan Nuotio haluaa kiinnittää huomiota siihen, miten pieniä ihmiset loppujen lopuksi ovat. Hän on yrittänyt nostaa pieniä isommiksi ja saada ihmiset ymmärtämään, että olemme pieniä tässä maailmankaikkeudessa. Käyttämällä kierrätysmateriaalia hän antaa hukkaan heitetylle esineelle uuden elämän. Ihmiset tuottavat hänen mukaansa jätettä karmeat määrät.

Yleensä teoksen tekeminen lähtee Nuotiolla luonnoksesta tai palasesta. Teos muuttuu tekoprosessissa paljonkin. Nuotio kertoo uppoavansa teoksen tekoprosessiin täysin, hän on melkein hypnoosissa ja teokset tulevat uniinkin.

Nuotiolla on ollut useita omia näyttelyitä Heinolassa. Lisäksi hän on osallistunut yhteisnäyttelyihin Heinolassa, Lahdessa, Helsingissä ja Seinäjoella. Hänen teoksiaan on ollut myynnissä Bukowskilla ja sähköisessä Art-net palvelussa. Heinolan kuvataiteilijat ry:n jäsen hän on ollut vuodesta 2004. Yhdistyksestä Nuotio sanoo:

Sielt saa jonkunlaist vinkkiä. Sellasta pystyy kommunikoimaan toisten kaa ja tekemään. Kyl se ihan hyvä juttu on. Ja onhan se kiva, kun on jonkinlaista näyttelytoimintaa harrastaa. Se on aina se, että saa ainaki johki esille töitä. Ihan hyvä juttu, kyllä.

LÄHTEET

Nuotio, Ismo haastattelu 4.12.2023

Nuotio, Ismo: esittelylehtinen

Nuotio, Ismo: näyttelyesite Kutsuivat meitä pikku-piruiksi. Kollaaseja. Heinolan Harjupaviljonki 2023

Kajander, Johanna. Teräksestä voi taivutella niin sydämiä kuin rokkarin. Itä-Häme 3.8.2022

Tunkkari, Antti. Tarinankertojia tornissa. Itä-Häme 22.8.2006

Pihlajaniemi, Ilkka. Iloa ja energiaa Harjupaviljongilla. Itä-Häme 1.5.2024

Kuvataiteilija Irene Voutilainen

Heinolan kuvataiteilijoiden tiedottajana pitkään toiminut Irene Voutilainen harrasti kuvataidetta jo lapsena. Ala-asteella hän piirsi, maalasi ja teki paperinukkeja. Voutilaisen isä piirsi karttoja ja teknisiä piirustuksia, joten piirtäminen on kulkenut heillä suvussa. Aikuisena Voutilainen kävi kolmivuotisen taidekoulun Hollolassa. Hänen taiteensa on impressionismin ja realismin sekoitus. Erityisesti hän rakastaa värejä:

Värit merkitsevät mielihyvää. Ja sitten kun onnistuu, niistä tullee vielä enemmän mielihyvää. Kun onnistuu sellaisissa väreissä, mitä niinku miettii, että mä haluan tämmöstä väriä, niin jos se tulee se väri just niin. Ja se pitää tulla just tasan tarkkaan semmonen, mitä itse kuvittelee.

Jos Voutilaista harmittaa tai ärsyttää jokin asia tai hän on kyllästynyt, maalaaminen auttaa unohtamaan ikävät asiat. Hän alkaa sekoittaa värejä, jotta tulisi parempi mieli. Taide on hänelle terapiaa. Maalaaminen auttaa myös lieventämään yksinäisyyttä, silloin pääsee muihin maailmoihin. Inspiraation voi antaa esimerkiksi kuva internetistä tai uutinen televisiossa.

Voutilaisen tauluja on ollut esillä Heinolan taidemuseossa, Hollolassa, Heinolan Reuman tiloissa ja galleriassa Helsingissä. Taiteen merkitys ihmisen elämässä on hänen mukaansa olla elämän suola ja sokeri. Antaa valtavasti elämään iloa ja merkitystä, jos onnistuu maalaamaan sellaisen taulun, kuin on ajatellut. On valtava elämys, kun näkee uusia ja erilaisia tauluja. Taiteilijan merkitys yhteiskunnassa on Voutilaisen mielestä valtavan tärkeä. Voutilaisen taiteeseen ovat vaikuttaneet esimerkiksi van Gogh, Cezanne ja Sagan. Hänellä on tietokone täynnä heidän maalauksiaan.

Voutilainen oli monta vuotta Heinolan kuvataiteilijoiden hallituksen jäsen. Hänelle merkitsivät paljon samanhenkiset ihmiset. Yhdistyksen merkitys onkin hänen mielestään antaa iloa ja innostusta tehdä maalauksia:

Koska jos ei olis tämmöstä yhistystä, niin sitähän vaan suttais itsekseen ja ei olis mittään iloa, jos ei pääse antaa ulos ja näyttää niitä. Niin se oli se merkitys.

Myös lähipiiri tukee Voutilaisen maalaamista. Jos hän laittaa facebookiin kuvia maalauksistaan, kaikki aina kehuvat. Voutilaisen edesmennyt muusikkomies myös piti siitä, että hän maalasi, mies kävi aina kurkkimassa valmistuvaa maalausta. Voutilainen on maalannut myös lastenlastensa kanssa, kun he olivat pieniä. Maalaaminen auttaa nyt 75-vuotiaana vanhuuden vaivoihin, menee koko päivä, kun miettii, mitä värejä maalaukseen laittaa, ja ikävät asiat unohtuvat.

LÄHTEET

Voutilainen, Irene haastattelu 5.12.2023

Heinolan kuvataiteilijat ry:n taidekurssien opettajat

Viisikymmentävuotisen toimintansa aikana yhdistys on järjestänyt jäsenilleen useita kursseja kyvykkäiden opettajien ohjauksessa. Tässä blogissa esitellään heistä keskeisimmät.

Antti Ukkonen (1948–1994)

Antti Ukkonen veti vuosina 1982–1992 Heinolan kuvataiteilijoiden kesä- ja viikonloppukursseja. Hän opetti monipuolisesti grafiikkaa, öljyvärimaalausta ja mallipiirustusta. Ukkonen syntyi vuonna 1948 Pälkäneellä. Hän opiskeli vuosina 1971–1973 Lahden Taidekoulussa. Omia näyttelyitä hänellä oli Suomessa lähes 30. Hän osallistui yhteensä 17 yhteisnäyttelyyn Suomessa ja yli 20 yhteisnäyttelyyn ulkomailla. Vuodesta 1974 hän kuului Dimensio-taiteilijaryhmään. Ukkosen töitä kuuluu useiden museoiden kokoelmiin, muun muassa Ateneumin taidemuseon, Wäinö Aaltosen museon ja Tampereen nykytaiteen museon kokoelmiin. Hänen kaukaisimmat työnsä löytyvät Tel Avivista. Ukkonen toimi vuodesta 1976 opettajana eri taideoppilaitoksissa, muun muassa Taideteollisessa korkeakoulussa. Keväällä 1994 hänellä oli viimeinen näyttely Serimiehen syksy Heinolan taidemuseossa. Hän menehtyi vaikeaan syöpään 2.4.1994.

Ukkosen tyypillisintä alaa olivat serigrafiat, mutta hän teki myös öljy- ja akryylimaalauksia. Ukkonen tuli tunnetuksi 1970-luvulla voimakkaista geometrisistä värikonstruktioista. 1980-luvulla hän alkoi liittää kuviinsa myös esittäviä aineksia, jolloin niissä nähtiin poliittisiakin kannanottoja. Teoksissaan Antti Ukkonen yhdisteli suvereenisti niin erilaisia silkkipainomenetelmiä kuin visuaalisia elementtejä. Geometristen muotojen dynaamiset konstruktiot ja rajut välöörikontrastit saivat aikaan voimakkaan liikkeen ja tilan illuusion. Luonteviksi murretut sävyt rauhoittivat ilmaisun dramatiikkaa. Teosten merkityssisältöä rikastivat myös monissa vedoksissa käytetyt valokuvat, joiden henkilökohtainen tunnearvo laajeni yleispäteväksi symboliikaksi. Ukkosen visiot olivat vahvasti ajankohtaisia ja kantaaottavia. Ne viilsivät puhki nykytodellisuuden pintakulisseja sekä paljastivat ihmismielen ja yhteiskunnallisten valtarakenteiden syövereitä. Ukkonen oli todellinen serigrafian virtuoosi, joka tarjosi katsojalle esteettisten nautintojen lisäksi painavaa ajattelemisen aihetta. Ukkosen kursseilla käynyt Heinolan kuvataiteilijoiden jäsen Anneli Savolainen muistelee:

Hän oli hieno mies. Minua viisi vuotta nuorempi ja hyvin vaatimaton ja hyvin kannustava. Minä sain niistä opeista paljon. Ikävä kyllä hän kuoli 42-vuotiaana. Mutta tuli sitten kun me kokoonnuimme, niin lääkärinsä kanssa vielä kerran. Ja se oli aika vähän ennen hänen kuolemaansa.

Ukkosen kursseille osallistunut yhdistyksen kunniajäsen Tytti Haapasaari puolestaan muistelee:

Antti Ukkonen on ollut meille ehdottomasti paras. Anttihan veti ihan kaikkea. Ja se oli siis semmonen osaava sillä tavalla, että osasi ohjata oikein, kun on semmosiakin opettajia, jotka ihan tulee näyttämään sormella, tuosta laitat noin ja tätä näin. Mutta hän osasi antaa ohjeita. Me pidettiin aina kritiikkiä, että sitten päivän päätteeksi tai kurssin päätteeksi niin kaikkien työt oli näin ja yhdessä käytiin niitä läpi ja katsottiin hyvät puolet.

Susanna Judin (s. 1970)

Susanna Judin on opettanut Heinolan kansalaisopistossa yhdistyksen jäseniä jo yli 20 vuotta. Judin on valmistunut vuonna 1995 Lahden Taideinstituutista, jossa opiskeli vuosina 2000–2004 myös erikoistumisopinnot. Hän on Suomen Taidegraafikoiden ja Suomen Taidemaalariliiton jäsen. Nuorten näyttelyyn Helsingin Taidehallissa hän osallistui jo vuonna 1994. Judinille tärkeitä aiheita ovat olleet luonto, elinympäristö, lajikato ja eriarvoisuus jo 1990-luvulta lähtien. Kuva voi olla hänen mielestään voimakkaampi kuin tuhat sanaa. Taide välittää arvoja ja voi olla kannanotto kuvallisessa muodossa.

Elämänpuu -teossarja on hänen elinikäinen projektinsa. Se on kokonaisuus, jonka hän aloitti vuonna 1995. Kokonaisuus on kannanotto metsien eli maapallon keuhkojen puolesta. Puut olivat täällä jo kauan ennen meitä ja toivottavasti vielä pitkään meidän jälkeemmekin. Me olemme täällä vain käymässä suhteessa luonnon aikajanaan.

Heinolaan Judin tuli opettajaksi Jyränkölän kansalaisopistoon 2000-luvun alussa. Hän opetti ensin lapsia kuvataidekoulussa ja myöhemmin myös aikuisia. Taiteilijan työ on melko yksinäistä puurtamista, opettaminen tuo siihen vaihtelua. On palkitsevaa antaa työkaluja ilmaista itseään, Judin haluaa kehittää jokaisen oppilaan omaa käsialaa. Jos oppilaiden maalaukset ovat erilaisia, hän tietää tehneensä opettajana oikein. Jos ne olisivat kaikki samanlaisia, hänen olisi aika lähteä.

Judinin mukaan Heinolan kuvataiteilijat ry ja sen vuosinäyttely taidemuseolla selvästi innostavat ihmisiä tekemään taidetta Heinolan kokoisessa pienessä kaupungissa. Yhdistys aktivoi kulttuurikentän toimintaa kaupungissa. Harrastajat tarvitsevat toistensa tukea ja virikkeitä kukoistaakseen. Judinin oppilaista moni on kuulunut yhdistykseen. Hallituksen leikkaukset tulevat hänen mukaansa selkeästi vaikuttamaan Heinolan taide-elämään sekä ihmisten hyvinvointiin. Taide ei ole luksustuote, se aktivoi aivojen molempia puoliskoja ja vaikuttaa muistisairauksien puhkeamiseen ja eliniän odotukseen. Judin kysyy, olemmeko sivilisaatio, jos meillä ei ole kulttuuria.

Manja Piela (s.1973)

Taidemaalari Manja Piela opetti Heinolan kuvataiteilijoiden jäseniä Heinolan kansalaisopistossa vuodesta 2005 koronaikaan saakka. Piela on kasvanut taiteilijaperheessä ja kiertänyt lapsena isänsä kanssa Euroopan taidemuseoita. Pielalla ei ole taidekoulutusta, mutta hän on ollut isänsä opissa ja käynyt jonkin verran kursseja. Muuten hän on lähes itseoppinut. Piela alkoi itse maalata jonkinlaisena terapiana vuonna 1995, kun hänen isänsä sai sairaskohtauksen.

Piela hallitsee pastelli-, akvarelli-, öljy- ja akryylimaalauksen, klassisen maisemamaalauksen sekä modernin maalauksen, joten hän pystyy auttamaan laajalla skaalalla. Opettamisessa Pielan mukaan on tärkeää kunnioittava kohtaaminen. Opettajan täytyy kuunnella eikä marssia oppilaan ylitse. Kaikki muu, kuten värioppi tai muototaju, tulee sen jälkeen. Monet entiset oppilaat laittavat hänelle viestejä tekemistään tauluista, ja hän aina kehuu eikä koskaan arvostele negatiivisesti. Moni kansalaisopiston ryhmään tullut oli pitänyt maalauskurssia viikon kohokohtana, ryhmä oli tuonut selkeästi ihmisille hyvinvointia. Ryhmään tuleminen pitää ihmisten kuntoa yllä, ryhmässä ei tarvitse olla hiljaa ja voi keskustella ihan mistä vain. Kuuluminen porukkaan ja yhteisöllisyys ovat hänen mielestään valtavan tärkeitä asioita.

Pielan oma ilmaisu muuttuu, kun hänen elämänsä muuttuu. Hän on kasvanut taiteilijana samalla kun hän on kypsynyt äitinä. Hän on laittanut vaakakuppiin perheen hyvinvoinnin ja oman osaamisensa, ja todennut, että itsekkyys ei välttämättä kannata. Hän on tehnyt myös terapiatauluja, jos hänellä on ollut isoja ongelmia. Niistä näkee, koska hänellä on ollut hyvä tai huono vaihe. Pielan mukaan ensin taiteilijalla täytyy olla kova, klassinen osaaminen, sitten voi lähteä pelkistämään, kuten esimerkiksi taidemaalari Helene Schjerfbeck teki. Klassinen osaaminen antaa taiteilijalle pohjan, josta voi lähteä kehittämään omaa suuntaa.

Taiteilijan rooli on hänen mukaansa tuottaa sellaista taidetta, jonka takana voi seistä sataprosenttisesti. Taiteilijan tuottaman kulttuurin vaikutus yleisölle on myös kiistaton. Taiteilija tuottaa sisältöä itselleen ja muille:

Vaikka se olis joku pikkukylän ITE-taiteilija, joka tekee jotain puupökkelöveistoksia, mutta ajattele mikä sisältö siin on sinne kyläyhteisön keskusteluun sil taiteilijan työllä. Ei ois sitä sunnuntain Esson baari kahvipöytäkeskustelua, et näitkö taas minkä se on vääntänyt sinne pihalle. ITE-taiteilijoiden panos kulttuuriin on kiistaton.

Taidetta on joka puolella meidän ympärillämme, se antaa visuaalisia ärsykkeitä ja herättää mielikuvia. Jos museot kiellettäisiin, ihmiset tekisivät taidetta salaa. Ihmisellä on aina ollut tarve jättää kädenjälkensä, se on Pielan mielestä jotakin sisäänrakennettua meissä.

Heinolan kuvataiteilijoiden opettajana Pielalla on ollut mielenkiintoisia, intensiivisiä viikonloppuja. Piela on myös kerran juryttänyt yhdistyksen vuosinäyttelyn. Sekin oli mielenkiintoinen, mutta haastava projekti, sillä kokonaisuuden muodostaminen monen näköisestä osaamisesta ja eri työstötavoista oli vaikeaa. Näyttelystä tuli Pielan mukaan kuitenkin hieno. Heinolan kuvataiteilijoita Piela pitää valtavan eläväisenä yhteisönä ja voimavarana Heinolan kulttuurille. Yhdistyksen toiminnassa ei ole kyse pelkästään luovuuden vaalimisesta, vaan sosiaalisesta tapahtumasta.

Muita keskeisiä opettajia

Panu Patomäki (s. 1949 Heinola) on kuvanveistäjä. Hän on pitänyt kuvanveistokursseja, piirustusiltoja ja mallikursseja 1970-luvulta lähtien. Lisäksi hän opetti Heinolan kansalaisopistossa piirustusta ja kuvanveistoa 1978–2019.

Kaarina Karjalainen (s. 1944 Helsinki) on taidemaalari, joka piti maisemamaalauskurssin 2008 ja taidekurssin 2016.

Olavi Lanu (1925 Viipurin maalaiskunta, Suomi –2015 Lahti) oli taidemaalari ja kuvanveistäjä. Hän piti Heinolan kuvataiteilijoiden öljyvärimaalauskurssin 31.7.-7.8.1976.

Olavi Ryyppö (1917 Valkjärvi – 1988 Lahti) oli suomalainen taidegraafikko ja taidemaalari. Hän piti yhdistyksen jäsenille mezzotintokurssin 1976 ja 1977 sekä puupiirroskurssin 1977, 1978 ja 1981.

Antti Salokannel (s. 1950 Lahti) on taidegraafikko. Hän piti yhdistyksen viivasyövytyskurssin 1980 ja akvatintakurssin 1980.

Aaro Matinlauri (s. 1954 Liminka) on taidemaalari ja piirtäjä. Hän piti yhdistyksen jäsenille kuvataidekurssin 1980, maisemamaalauskurssin 1981 ja maalauskurssin 1985.

Jukka Lappalainen (s. 1957 Kuopio) on taidemaalari. Hän piti öljyvärimaalauskurssin 1983, kesäkurssin 1993 (maisemamaalaus, värisommittelu, piirustus, akvarellimaalaus), 1994, 1995 ja 1996, asetelmamaalauskurssin 1994 ja mallipiirustuskurssin 1995.

Paavo Pelvo (s. 1947 Savonlinna) on taidemaalari, joka piti maalauskurssin 1978.

Eija Markkanen (s. 1928, Kuopio) on taidegraafikko, joka piti metalligrafiikan kurssin 1982 ja 1988.

Merja Parikka (s. 1961, Heinola) on taidemaalari, joka piti maisemamaalauskurssin 1999 ja öljyvärikurssin 2017.

Heli Hiltunen (s.1960 Heinola) on kuvataiteilija, joka piti maisemamaalauskurssin 2006.

Jenni Turtonen (s. 1970 Tampere) on kuvataiteilija, joka piti kesäkurssin 1997 sekä akvarellikurssin 1997 ja 1998.

Jouni Salonen (s. 1966 Imatra) on kuvataiteilija ja taidegraafikko, joka piti grafiikan kurssin 2000 ja 2001 sekä puupiirroskurssin 2002, 2003 ja 2004.

Kikka Nyrén (s.1951 Helsinki) on kuvataiteilija, joka piti kollaasikurssin 2012.

Sirpa Svahn-Kumpulainen (s. Heinola) on kasvatustieteiden maisteri, taiteen kandidaatti ja filosofian lisensiaatti, joka piti lasten taidekurssin Taiteesta väriä ja voimaa 2012 ja 2013.

Satu Loukkola (s. 1957 Joensuu) on kuvanveistäjä, joka piti lintumaalauskurssin 2009.

Maila Pakarinen (s. 1936) on taidemaalari, joka piti akvarellikurssin 2018.

LÄHTEET

Haapasaari, Tytti haastattelu 22.6.2022

Helsingin Sanomat 1994 (Antti Ukkonen)

Itä-Häme 1994 (Antti Ukkonen)

Judin, Susanna haastattelu 7.6.2023

Piela, Manja haastattelu 2.8.2023

Savolainen, Anneli haastattelu 1.11.2023

Toimintakertomukset 1976–2025

Vähäaho, Anja: Esite Antti Ukkosesta

Heinolan museoiden edustajat

Heinolan museoiden museonjohtajilla Kari-Paavo Kokilla, Terhi Pietiläisellä ja Riitta Koskisella sekä amanuenssi Sirpa Juutilla on ollut tärkeä merkitys Heinolan Kuvataiteilijoiden toiminnalle ja kukoistukselle. Tässä blogissa esitellään heidän näkemyksiään taiteen ja Heinolan kuvataiteilijoiden merkityksestä Heinolassa.

Sirpa Juuti

Heinolan museoiden amanuenssi Sirpa Juuti tuli museolle tekemään sijaisuutta vuonna 1996. Vakituinen henkilö ei kuitenkaan palannut töihin, joten hänen paikkansa vakinaistettiin. On pitkälti hänen ansiotaan, että Heinolan kuvataiteilijat pääsivät pitämään vuosinäyttelynsä Heinolan taidemuseolle. Juutin aikaisemmassa työpaikassa Keuruun taidemuseossa sikäläisen taiteilijaseuran vuosinäyttely kuului vuoden ohjelmaan, joten asia tuntui hänestä itsestään selvältä. Hän asetti kuitenkin näyttelylle reunaehdot: piti olla kunnollista ripustettavaa, taulujen kehystettyjä ja näyttelyn piti olla jurytetty. Juutille kuvataiteilijoiden vuosinäyttely on paikallista yhteistyötä, joka on sujunut hyvin. Yhdistyksen hän näkee olevan samanhenkisten ja samaa asiaa harrastavien foorumi, jossa voi vaihtaa ajatuksia, oppia uutta ja päästä esille. Taide tarkastelee hänen mukaansa ihmisenä olemista ja maailmaa, tekee tulkintoja ja kuvittaa kaikkea mahdollista inhimillisestä elämästä ja kokemusmaailmasta. Taide tarjoaa katsojalle mahdollisuuden tarkastella omia asenteita, tulkintoja ja mieltymyksiä. Taide ravistelee, ihastuttaa ja herättää esteettisiä elämyksiä. Taiteilijan tehtävä on asettaa peili katsojan eteen. Taiteilija voi olla myös yhteiskunnan omatunto tai vain tarjota kauneutta. Juuti ei osaa ajatella elämäänsä ilman taidetta, se on hänelle olemassaolon elementti, mutta hän pitää itseään enemmän välittäjänä. Hän tarjoaa erilaisia kohtaamisia ja yrittää saada taidemuseon vuoden tarjonnasta mahdollisimman monipuolisen. Kaiken ei tarvitse olla ihanaa, on hedelmällinen lähtökohta, jos katsojalle herää kysymys: Miten tällaista voidaan laittaa esille? Onko tämä taidetta?

Kari-Paavo Kokki

Heinolan museoiden entinen johtaja Kari-Paavo Kokki tuli Heinolaan vuonna 1982 museoamanuenssin virkaan. Museonjohtajana hän toimi 1985–2015. Hän oli opiskellut pohjoismaista etnologiaa, historiaa ja kansanrunoutta Turun yliopistossa. Taidemuseon avulla Heinolan taide-elämää saatiin piristettyä, sillä museossa pystyi järjestämään suuriakin näyttelyitä. Kokki piti kuvataiteilijoiden vuosinäyttelyä taidemuseolla tärkeänä, koska yhdistys on tärkeä osa kaupungin taide-elämää. Hänen mielestään kaupunki ei ole oikea kaupunki, jos siellä ei ole taide-elämää. Museonjohtajana hän yritti saada näkyvyyttä kaupungille käyttäen lukuisia kontaktejaan museokenttässä ja säätiöissä sekä tekemällä hurjasti töitä. Heinolalla on hänen mukaansa pitkät taideperinteet, sillä jo Schillmark maalasi Heinolassa 1700-luvulla. Kokille oli tärkeää, että kaikenikäisiä ja -näköisiä ihmisiä kävi museossa. Hän yritti olla aktiivinen koulujen suuntaan, ja opettajakunta, kuten Maila Pakarinen, Asko Alho, Ritva Maijala ja Jouko Valasti, katsoi sivistyksen olevan tärkeää ja toikin oppilaitaan museoon. Hänen mielestään museon tehtävä on tehdä tutkimusta, mutta myös antaa elämyksiä. Tieto museossa pitää antaa siinä muodossa, jossa kaikki sen ymmärtävät. Esteettiset arvot ovat hänelle tärkeitä. Kauneuden näkeminen ei ole riippuvainen ihmisen taustasta tai koulutustasosta, se on Kokin mukaan myötäsyntyistä. Elämä olisi köyhää ilman taidetta ja taiteilijoita. Hän on itse ostanut ensimmäiset taulunsa koululaisena osamaksulla. Hänen ensimmäinen taidekokemuksensa oli Juho Rissasen Kahlevanki-maalauksen äärellä. Maalaus, jossa pieni tyttö ojentaa leivänpalan vangille, järkytti pientä poikaa. Hänen ensimmäinen teatterikokemuksensa oli Topeliuksen Prinsessa Ruusunen, josta hän ei tahtonut lähetä pois, vaikka teatterin vahtimestari selitti, että näytös oli päättynyt. Kokin mielestä on ihmisiä, jotka jo pieninä katselevat ympäristöään erilaisella silmällä.

Terhi Pietiläinen

Kun Pietiläinen työskenteli museonjohtajana Heinolassa 2016-22, hän näki Heinolan kuvataiteilijat osallistavana ja innostavana luottotoimijana. Hän pitää yhdistystä myös ennakkoluulottomana toimijana, jonka hyvä jälki tulee esiin yllättävissä paikoissa. Heinolan taidemuseolla on hänen mielestään kokoaan suurempi merkitys, viimeisen kymmenen vuoden aikana siellä on nähty laatunäyttelyitä kotimaisilla kärkinimillä ja muutenkin raikasta otetta, kiitos erinomaisen kuratoinnin! Pietiläinen toivoo, että tuo ote saa jatkua. Voisi taidemuseon merkitys olla hänestä vielä isompikin, jos se saisi isommat kaupungin panostukset muun muassa vuotuiseen budjettiin. Taiteen merkitys ihmisen elämässä on puolestaan suuri kysymys, mutta suuri on hänen mukaansa sen merkityskin. Taide merkitsee Pietiläiselle happea, ajattelua, elämää suurempaa jälkeä kaikessa ja ymmärrystä sekä kunnioitusta visuaalisen kuvittelukyvyn ja taitojen suhteen. Taiteilijan merkitys yhteiskunnassa on hänen mielestään olennainen. Ilman taidetta olisimme vain ankeita elämän tuhlaajia ilman merkityksen tunnetta.

Riitta Koskinen

Riitta Koskinen on toiminut Heinolan museoiden johtajana vuodesta 2023. Koska Heinolan Kuvataiteilijat aloittivat toimintansa jo vuonna 1975, on heillä hänen mukaansa merkittävä rooli ja historia Heinolassa. Heidän taiteensa kumpuaa usein paikallisista aihepiireistä, eli he kommentoivat ”aikaa ja elämää” Heinolan näkökulmasta. He aktivoivat ihmisiä taiteen pariin ja luovat myönteisyyttä, esteettisyyttä, iloa ja yhteisöllisyyttä toiminnallaan. Kuvataiteilijoiden vuotuinen näyttely on tärkeä traditio, jonka hän haluaa taidemuseossa säilyttää.

Taidemuseo on Heinolan vanhimpia rakennuksia ja tunnetaan kauppias Toropoffin talona. Jo rakennuksena taidemuseo on siis tärkeä esimerkki Päijät-Hämeessä vaikuttaneen puuseppä Jacob Nygrénin arkkitehtuurista. Rakennus on valtakunnallisestikin ajatellen harvinaisen hyvin säilynyt empirerakennus. Lisäksi korttelilla, johon taidemuseo kuuluu, on maisemallisesti ja kaupunkikuvallisesti tärkeä merkitys Heinolassa.

Taidemuseo on yksi Heinolan kolmesta museokohteesta. Se on juuri restauroitu ja kunnostettu historiallisia arvoja vaalien. Taidemuseo on nyt esteetön ja saavutettava. Se on myös yhdessäolon, suvaitsevaisuuden ja keskustelun paikka. Sillä on suuri merkitys paikallisidentiteetin luojana, mutta se lisää myös paikkakunnan elinvoimaa ja matkailua. Monille taidemuseo on tärkeäksi ja merkitykselliseksi muodostunut jokavuotinen vierailukohde. Museo pyrkii tarjoamaan valtakunnallisesti ja paikallisesti kiinnostavia, monipuolisia ja korkeatasoisia näyttelyitä ympäri vuoden.

Tämän päivän rauhattomassa maailmassa taide ja museot tuovat Koskisen mukaan ihmisille lohtua, iloa, virkistystä, nostalgisia muistoja. Taiteen merkitys vain korostuu epävakaassa maailmassa. Se luo tutkitusti laajasti hyvinvointia ihmisille. Myös taiteen tekeminen ja luominen on tärkeä ja rauhoittava prosessi. Se tarjoaa keinoja itseilmaisuun, kommunikaatioon ja vuoropuheluun.

Taiteilija tekee hyvin tärkeää ja arvokasta työtä, sillä taide voi herättää ajatuksia, tunteita ja vaikuttaa katsojaan monin tavoin. Taiteella voi olla myös hyvin terapeuttinen ja voimaannuttava vaikutus. Se voi jopa auttaa kriisistä selviytymisessä.

LÄHTEET

Juuti, Sirpa haastattelu 28.6.2023

Kokki, Kari-Paavo haastattelu 8.9.2023

Koskinen, Riitta sähköposti 1.7.2025

Pietiläinen, Terhi sähköposti 22.5.2025

Vapaa maalaus -ryhmä

Vapaa maalaus -ryhmä syntyi Heinolaan Pohjois-Karjalasta muuttaneen taidemaalari Kaarina Karjalaisen kokemuksista ja ideoista vuonna 2011. Hän oli toiminut kuvataideopettajana Pieksämäellä Kasvattajaopistossa, jonka opiskelijoilla oli paljon ikäviä muistoja koulun kuvaamataidon opetuksesta. Karjalaista pyydettiin opettamaan Heinolan kansalaisopistoon, minkä hän joutui kuitenkin terveyssyistä lopettamaan. Hän sanoi oppilailleen, että nämä olivat tarpeeksi taitavia perustamaan oman ryhmän. Hellekesän aikana saatiin ryhmä kokoon ja tilat hankittua osoitteesta Reumantie 4. Karjalainen löysi ne vedettyään taideterapiaa työttömille samoissa tiloissa. Ensimmäinen kokoontumiskerta oli 15.9.2011, ja paikalla oli 13 maalaria. Jaettiin pöydät ja varastosta kannettiin lisää pöytiä ja tuoleja. Kaikilla oli avaimet ja jokainen sai tulla ja mennä, niin kuin halusi. Jokainen maksoi osuuden vuokrasta joka kuukausi. Eveliina Pirhosen johdolla maalattiin seinät, vuokraisäntä Pakarinen hommasi maalit. Joka torstai pyrittiin olemaan paikalla, maalaamisessa pidettiin aina kahvitauko. Se oli hyvää yhteisöllistä aikaa, ryhmän jäsenet olivat toistensa ohjaajia tai Kaarina soitettiin neuvomaan. Yhteinen torstai hitsasi alusta saakka yhdessä olemiseen ja tekemiseen. Kritiikkiä pystyi sanomaan myös ihan rehellisesti eikä siitä suututtu. Joku halusi opetella perspektiiviä, toinen maalata vain sielunmaisemaa. Ryhmän entinen jäsen Ritva Lunkka muistelee:

Se oli tosiaan kiva aina se kahvihetki, ja vaikka en aina kerennyt töistä kuin just siihen, toiset olivat jo tehneet pitkään töitä siellä, mutta ihan kiva oli aina liittyä mukaan ja usein mä jäin sitten itsekseni tai Anne oli usein aika myöhään–. Mutta jotenkin se, että kierreltiin katselemassa, että miltä kenenkin taulu näyttää, ja paa se noin päin, jos se näyttäisikin toisenlaiselta, että siis hurjan idearikasta ja luovaa se kaiken kaikkinen yhteiselo oli.

Ryhmän entinen jäsen Eija Markkanen puolestaan muistelee:

Ja että mitä kukin näkee niissä töissä. Itse ei ehkä nää mitään, mutta kuin jotain. Sitten joku tulee, että kato, tossa on tollaista, tai jos sen panis näin, niin miltä se sitten näyttäisi, niin siitä lähtee elämään ihan hirveästi asioita ja luovuutta tähän tilaan. Ja sitten se tarttuu, ja sehän on hauskaa.

Ensimmäinen näyttely pidettiin jo huhtikuussa 2012. Ryhmän yhteishenki oli hyvä, mainoksia jaettiin Kirkonkylästä Vierumäelle ja puskaradiot soivat. Näyttelyissä kävikin todella paljon väkeä. Yhden näyttelyn suojelijana toimi jopa kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen. Kun näyttely oli saatu valmiiksi, tunne oli: ”Vau, me ollaan tehty tällaista”. Vaikka aluksi saattoi tuntea häpeää omista töistään, kymmenen vuoden aikana jäsenet ovat saanut rohkeutta niin, että nyt he voisivat näyttää ihmisille vaikka kymmenen tauluriviä. Ryhmäläiset ovat auttaneet toinen toistaan avautumaan ja vapautumaan. Riitta Johanssonin mukaan Vapaa maalaus on ryhmälle oikea nimi, sillä se on lisännyt jäsentensä ajattelun ja tekemisen vapautta. Joka torstai voi tulla heiluttamaan pensseliä vain ajatuksella, että heiluttaa pensseliä, ei jäljennä mitään, maalaa vain päänsisäisiä värejä ja muotoja.

Karjalainen ihmettelee, miksi koulussa täytyy aina onnistua. Ryhmässä harjoitellaan epäonnistumista: kokeilen, meni päin mäntyä, kokeilen uudelleen. Vapaa maalaus -ryhmässä on Karjalaisen mukaan paljon asioita, joista ihmiset voisivat oppia. Piippa Olkkonen muistelee:

Mä voin sanoa, että Kaarinan syy, että mä tulin kurssille, kun oli Mailan joku näyttely tossa Torikadulla. Se oli kesää ja mä katsoin jotain taulua siinä, sä seisoit vieressä ja kysyit multa, että maalaatko ehkä itse? Mä sanoin, no en todella. Tule mun kurssille syksyllä. Sitten mä olin saanut synttärilahjaks useita vuosia aikaisemmin tuollaiset venäläiset värit, joilla mä olin kokeillut, en mitää innostunut yksin. Mä otin ne värit mukaan ja Kaarina sanoi, että sinä olet valinnut vaikea alan, akvarellin. Saat olla tyytyväinen, jos yksi työ kymmenestä miellyttää itseäsi.

Heinolan kuvataiteilijoiden hallituksesta ja kuvataiteilijoiden vuosinäyttelyn osallistujista suuri osa on vapaamaalareita. Tiivistä yhteistyötä on tehty yhdistyksen kanssa myös kurssien tilojen osalta. Osa ryhmästä lähteneistä taiteilijoista, kuten Susanna Eskola, tekee nykyään ammattimaisesti taidetta. Koska ryhmäläiset tekevät itse, heitä myös kiinnostaa taide. He ovatkin osallistuneet retkiin eri taidekohteisiin. Taidetta katsoo ihan eri tavalla, kun sitä itse tekee. Myös eri kurssien vetäjien vierailut ateljeella ovat olleet antoisia, ja eri tekniikoiden kokeileminen on ollut vapauttavaa. Ritva Lunkan mukaan oma sisäinen lapsi vapautuu. Kursseja ovat olleet muun muassa Sirpa Svahn-Kumpulaisen akvarellikurssi, Raija Vikmanin kollaasikurssi, Kaarina Karjalaisen kurssi 2016, Panu Patomäen piirustuskurssi 2017, Maila Pakarisen akvarellikurssi 2018 ja Manja Pielan muotokuvakurssi 2019. Karjalainen ei halua, että taiteella ihminen suljetaan pieneen laatikkoon, hän haluaa, että jokainen ryhmäläinen näkee, mikä itsessä on ihanaa. Riitta Johanssonille palkka työstä on se, että oma teos on tehnyt johonkuhun vaikutuksen ja joku kokee jotakin taulun edessä. Eija Markkanen painottaa:

Ja se on musta hirveen tärkeetä, että se oma buusti nousee esiin, että sä oot mitä mieltä tahansa, mutta tämä on mun taulu ja mä annan tälle arvoa, eli se on myöskin tämmöinen jonkinlainen sisäinen se hyvän olon tunne.

Ritva Lunkan mukaan nyky-yhteiskunnassa täytyy suorittaa asioita kovalla vauhdilla. Maalauksenkin voi tehdä suorittamalla, mutta Vapaa maalaus -ryhmässä ei ole ollut tippaakaan sitä henkeä. Kun pistää itsestään jotakin paperille ja toiset antavat positiivista palautetta, sinut on nähty. Se on pitänyt porukan yhdessä. Tärkeää on myös ilon ja kauneuden, vapauden ja luovuuden kokeminen. Riitta Johansson muistelee kurssia:

Kun pestiin ja tehtiin kaikki ne, niin se poisti sitä kontrollia, kun sä et voi tietää, mitä sieltä pullahtaa sieltä värin seasta tai sielt altaasta, mihin pantiin niitä pahvilappuja, kun oli öljyä ja vettä. Ne on ihan hirveen hauskoja.

Reumantieltä jouduttiin kuitenkin lähtemään kuntosaliyrittäjän tieltä. Sinikka Kukkosen aviomies oli kuitenkin kiinteistöalalla, ja uudet tilat löydettiin hänen kauttaan Säästöpankin yläkerrasta Kauppakadulta.

Ryhmän jäsenille ateljeella mukana oleminen merkitsee henkistä stressin poistoa, henkireikää ja rentoutumispaikkaa, jossa saa päästää irti. Itsestä saa ulos paineen, stressi tulee paperille ja sen voi lopulta unohtaa. Koko muu maailma unohtuu. Maalaaminen jotenkin tyhjentää ja samalla voi täyttyä jostakin muusta. Voi olla ihan eri ihminen, kun lähtee ateljeelta. He nauttivat myös erilaisista värien käyttämisen mahdollisuuksista. Ryhmässä saa omaan tekemiseen innostusta, kun näkee, miten naapuri tekee. Toisilta saa ideoita omaan tekemiseen. On myös mukavaa, että on vain taiteelle pyhitetty paikka, jossa voi rauhassa maalata. Ateljeelle voi tulla omalla avaimella koska vain, paikka on käytettävissä 24 tuntia vuorokaudessa. Ateljeella maalaaminen ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai päivään. Omaa harrastusta on voinut jakaa omille ystäville tuomalla heitä käymään ateljeelle tai viedä taiteen viestiä eteenpäin omille lapsenlapsille näyttämällä paikkaa.

Taide merkitsee ryhmäläisille itseilmaisua ja vapautta. Voi tehdä mitä vain ilman sääntöjä ja rajoja. Kukaan ei määrittele itseä. Omaa itseä voi etsiä kankaalta. Jos esimerkiksi tulee jokin mielikuva, jonka haluaisi esittää väreinä, saa tyydytystä, kun onnistuu löytämään juuri oikean värin. Etsimisvaihe on hauska, vaikka usein saa tehdä monta harjoituskappaletta, ennen kuin on tyytyväinen. Maalauksen voi myös kääntää toisin päin ja löytää jotakin aivan uutta. Taide merkitsee myös iloa, omana itsenä olemista ja kommunikoimista.

Taiteen merkitys yhteiskunnassa on ryhmäläisten mielestä tehdä ihmisistä parempia. Voi unohtaa maailmaan kaameudet ja keskittyä vain tekemiseen. Tai sen näkemiseen, mitä ihmeitä ihmisistä syntyy. Taide rikastuttaa ihmistä ja laajentaa hänen näkökulmaansa. Taiteen kautta pystyy tuomaan esille omaa sisäistä ja henkistä puolta, tunteita ja kauneutta, mutta myös yhteiskunnallisia asioita. Yksi kuva puhuu enemmän kuin sata sanaa. Taide yhdistää ihmisiä, saa avautumaan jonkin taulun, kirjan tai kappaleen ääressä. Eri ihmiset näkevät asioita eri tavalla, on hienoa nähdä jonkun toisen visio maailmasta.

Ryhmän jäsenet käyttävät monenlaisia tekniikoita, kuten piirtäminen, maalaaminen öljy- ja akryyliväreillä tai vesiväreillä, pastelliliidut ja keramiikka. Monilla ryhmän jäsenillä on sukulaisia ja ystäviä, jotka ovat ihastuneet heidän tauluihinsa. Lähipiiri arvostaa heidän harrastustaan ja kannustaa kovasti. Suurimmalle osalle kuvan tekeminen on harrastus, mutta joillakin on kunnianhimoisempiakin tavoitteita, kuten saada luova työ. On aina mieltä nostavaa ja kannustavaa, kun oma työ ostetaan. Luominen tulee kuitenkin luomisen ilosta, ei väkisin tai pakolla. Myyntimies on eri ammatti kuin käsillään tekevä taiteilija. Taiteilijaesikuvia ryhmän jäsenillä on Kaj Stenvallista William Turneriin, impressionisteihin, Ellen Thesleffiin ja Marjatta Tapiolaan. Kaikilta taiteilijoilta voi kuitenkin saada ideoita ja inspiraatiota. Aina kun näkee taidetta, saa jotakin uutta.

Lähteet

Ryhmähaastattelu 22.8.2022

Ryhmähaastattelu 27.9.2022

Haastateltavat:

Eija Markkanen

Piippa Olkkonen

Ritva Lunkka

Riitta Johansson

Kaarina Karjalainen

Marja-Leena Karinen

Pirkko Vartiainen

Päivi Kotiranta

Suvi Kotiranta

Anne Elorauta

Tiia Kuusela

Tarja Kolehmainen

Heinolan kuvataiteilijoiden matkoja ja retkiä

Vuosien mittaan yhdistyksen jäsenet ovat yrittäneet laajentaa näkökulmaansa taiteeseen, maisemaan ja maailmaan käymällä tutustumassa paikkoihin eri puolilla Suomea ja Eurooppaa.

Lofootit kesäkuu 1989

Ensimmäisen matkan liikkeelle paneva voima oli Ritva Huovinen. Ritvasta innostus tarttui muihinkin eikä käytännön ongelmia tuntunut olevan. Maalaustarvikkeiden kuljetus onnistui, kun Jorma Raippo otti pakettiauton ja toi sillä kaikkien matkalaisten tarvikkeet. Jo menomatka kahdella autolla oli hauska. Pientä jännityksentapaista oli siitä, saisiko sitä mitään aikaan, kun niin kauas lähdettiin. Hotellimajoitus oli varattu Svolvaeristä, mutta perillä se osoittautui sopimattomaksi. Matkalaiset menivät kysymään majapaikkaa Folkhögskola Vågenista, jonka oli tarkoitus muuttua turistikauden alettua retkeilymajaksi. Koulun opettaja katseli matkalaisia pää kallellaan ja sanoi, että miksei retkeilymaja voisi avautua saman tien. Majoitus oli kuin matkalaisia varten suunniteltu: he saivat vapaasti kokkailla pussikeittojaan oman aikataulun mukaan ja maisemia riitti maalattavaksi. Kun jonakin viimeisistä päivistä tuli sade, koulun väki tuli kysymään, haluaisivatko matkalaiset käyttää koulun maalausluokkaa.

Ensimmäisinä päivinä oli tyrmistyttävä helle, johon matkalaiset eivät olleet varautuneet. He tekivät ryntäyksen seudun ainoaan tavarataloon ja tyhjensivät sen hellevaatteista. Kaikkiin teki heti ensiksi vaikutuksen ihmeellinen valo. Oli yöttömän yön aika. Valo oli yölläkin vaaleanpunertavaa ja sai kaiken, jopa lehdet puussa, näkymään aivan terävänä. Toiseksi vaikutuksen tekivät maisemat, korkeat vuoret, jotka kuvastuivat veteen, ja pilvet purjehtimassa huippujen alapuolella. Jyrkänteen reunalle oli liimautunut punaisia ja sinisiä taloja. Kaiken yllä vallitsi suuri, avara luonnon rauha. Ajantaju hämärtyi, ja Raijakin maalasi kirkkoa kello kolme yöllä. Meri oli vaikea maalattava, kun se muuttui kaiken aikaa. Vuoroveden vaihtelu oli myös uusi kokemus, ja oli hauska katsella, millaisia simpukoita se milloinkin toi mukanaan.

Hän, joka ei maalannut öisin, maalasi ainakin päivät, ja iltaisin matkalaiset kokoontuivat katsomaan, mitä olivat saaneet aikaiseksi. Kaikista matkoista tämä ensimmäinen tuotti eniten maalauksia. Niitä opettaja Antti Ukkonen sitten syksymmällä arvioi, ja matkalaiset pitivät näyttelyn Valtuustotalon alakerrassa huhtikuussa 1991.

Matkalle osallistuivat Ritva Huovinen, Tytti Haapasaari, Helena Kontturi, Raija Nieminen, Raili Vienola, Sirkka Vepsäläinen, Marjatta Läspä, Anneli ja Teuvo Savolainen sekä Jorma Raippo

Testico pääsiäisen aikaan 1993

Lofoottien maalausleiristä jäi niin hyvä muisto, että yhdistyksen jäsenet päättivät lähteä uudelle matkalle. Nyt matka suunnattiin etelään. Kohteena oli pieni Testico-niminen kylä Pohjois-Italiassa, josta saatiin pariksi viikoksi haltuun norjalaisten arkkitehtien talo. Kylä oli aika ”turmeltumaton”, ei mikään turistipaikka. Kylässä oli kuitenkin kaksi ravintolaa ja sekatavarakauppakin. Kylä sijaitsi vuoristoseudulla, vuoret olivat milloin sumuvuoria, milloin vasten aurinkoa teräväpiirteisiä. Rinteet olivat vielä edellisen kesän auringon polttamat ja alempana kasvoi tammimetsikköä ja takkuista karhunvatukkaa. Sieltä täältä löytyi vaivaisnarsisseja.

Kylällä matkalaisiin suhtauduttiin suopeasti. Ravintolasta lainattiin lusikat, jotta he saivat omatekoiset soppansa syötyä. Pääsiäisen aikaan kylään tuli paljon kaupunkilaisia ravintolapäivällisille ja -illallisille. Matkalaiset sopivat jo etukäteen, että he tulisivat arki-iltaisin. Kyläläiset kutsuivat heidät myös pääsiäisen ristisaattoon. Tytti Haapasaari muistelee:

Ja sitten kun tuli pääsiäinen, niin meidät haettiin siihen pääsiäiskulkueeseen. Se oli aivan mieletön kokemus, missä ne kantoi sitä Kristusta. Ja joka ovilla käytiin kolkuttelemassa ja ne lauloi. Se oli siis aivan hulppeeta osallistua semmoseen pääsiäisyön kulkueeseen, kun tuli pimeätä ja kaikkea. Todella juhlava. Noin siinä saattaa vain kun lähtee, niin saattaa tulla yhtäkkiä ihan ihmeellisiä kokemuksia.

Ensimmäiseksi viikoksi matkalaiset vuokrasivat auton Alassiosta ja pääsivät näkemään paikkoja. Toiranon tipukiviluolat olivat vaikuttavia, niistä moni innostui tekemään maalauksia. Nizzan modernin taiteen museo oli myös hieno kokemus. Raili tapiseerasi matkojen tuottamilla akvarelleilla makuuhuoneensa. Hän kiteytti kokemuksensa niin, että erilaisen luonnon näkeminen toi syvyyttä näkemiseen ja kokemiseen, ja varmaan sitä kautta töihinkin. Anneli Savolainen muistelee:

Pohjois-Italian reissulla lähdin mieheni kanssa summamutikassa vaeltelemaan kaiken maailman risukoissa ja missä vaan oltiin. Sitten minulle tuli ihan hirveä jano, siellä näkyi ristorante tai joku. Tuntematon paikka ja tuntematon ristorante. Siellähän pannaan Italiassa siestaksi kiinni. Sanoin, että kyllä mun pitää nyt vettä saada kuitenkin ja menin sinne koputtelemaan. Sieltä yläkerrasta tuli yksi mies, paksu pätikkä, iso mies. Sillä oli vain verkkopaita päällä ja se oli ajanut partaansa, sillä oli puoli naamaa vaahdossa. Puoli naamaa oli ehtinyt raakata. Sitten mä kysyin kanssa sujuvalla italian kielellä, että voisko saada vähän vettä. Hän käveli keittiöön ja antoi mulle ison lasin vettä. Kysyin, että mitä se maksaa. Ei maksa mitään.

Matkalle osallistuivat Raili ja Veikko Vienola, Tytti Haapasaari, Helena Kontturi, Marita Jäväjä, Anneli ja Teuvo Savolainen, Marjatta Läspä ja Sirkka Vepsäläinen.

Grassina 1997

Koska matkalaiset olivat päässeet Italian makuun, mentiin sinne uudelleen. Tällä kertaa matka suuntautui erilaisiin maisemiin, hieman etelämmäksi, Toscanaan. Matkalaiset majoittuivat pieneen kylään Firenzen eteläpuolelle. He saivat nähdä luonnossa renessanssitaulujen smufaton. Kukkuloita vaatettivat pinjat, sypressit ja viiniköynnökset.

Kylä oli pieni ja hiljainen. Talossa, jossa matkalaiset yöpyivät, oli vuosisataiset, metrin paksuiset kiviseinät. Pieni soliseva puro piti seuraa, kun he muutamana iltapäivän lämpimänä tuntina lueskelivat ja piirsivät ulkoterassilla. Kirkot ja museot, joissa he kävivät, olivat hiljaisia. Ehkä hiljaisuuteen vaikuttivat paastonaika ja pääsiäinen. Ihmiset maalla tervehtivät toisiaan roomalaiseen tapaan sanomalla ”Salve”. Muutenkin sallittiin kaiken vanhan olla, niin ihmisten kuin rakennustenkin. Taloja ei raastettu pois uusien tieltä, vaan niitä jatkettiin ja korotettiin. Italialaisia tuntui suojelevan vuosisatojen aikana kehittynyt hyvä maku.

Puhuttelevia olivat Bargello-museon veistokset ja Marino Marinin veistokset museoksi muutetussa San Pancrasion kirkossa. Hauska matka oli kukkuloille Vincin kylään, jossa oli Leonardon museo. Näkemistä pelkästään Firenzessä oli niin paljon, että välillä oli pidettävä lepopäivä, vaikutteita tuli niin valtavasti.

Matkaan peilautui myös Suomen historia, kun matkalaiset muistelivat, keitä oli ennen käynyt Firenzessä. He kävivät raitiovaunulla Aurora Karamzinin puiston portilla Pratolinossa. Puisto oli sinä päivänä suljettu, mutta läheltä löytyi hauska ravintola. Matkalaisten mielestä ei ollut kumma, että monet ovat hakeneet sieltä inspiraatiota, heistäkin tuntui, että kuvainnostus kasvoi. Marita sai tehtyä usean työn, muilta tuotos jäi muutamiin akvarelliluonnoksiin. Matkalla olivat mukana Marita Jäväjä, Helena Kontturi, Päivi Patrikainen ja Anneli Savolainen

Cascina kesäkuu 2001

Kolmas Italian-matka suuntautui myös Toscanaan, mutta tällä kertaa maisema ei ollut kukkulainen, vaan tasainen. Majapaikka oli pienen Cascina-nimisen kaupungintapaisen liepeillä. Turismista ei ollut mitään merkkejä. Matkalaiset saivat haltuunsa vanhan maalaistalon, jonka pihassa oli edelleen pyöreä puintitanner, kiviseinät olivat paksut ja tuvassa oli valtava avoin takka, jossa he pitivät iltaisin valkeaa. Omaa valkeaansa pitivät tulikärpäset ja kiiltomadot ulkona. Isäntäväki oli kovin ystävällistä, talo oli rouvan kotitalo. Matkalaiset saivat käyttöönsä vanhan polkupyörän, jolla käytiin ruokaostoksilla pienessä oliivin- ja juustontuoksuisessa puodissa, jossa kylänväkikin kävi. Muita kauppoja ei lähistöllä ollutkaan, paitsi jonkin kenkätehtaan valtava myyntihalli, josta Eveliina osti punaiset korkokengät.

Ensimmäisenä päivänä matkalaiset eivät ruokakauppaan päässeet, koska oli pyhäpäivä. Se selvisi heille ollessaan syömässä tulopäivän iltana paikkakunnan ainoassa ravintolassa. He kysyivät tarjoilijalta, voisivatko saada leipää, kahvipaketti oli onneksi mukana matkalaukussa. Tarjoilija ei mitenkään osoittanut mieltään, vaan antoi pussillisen ja kysyi, onko varmasti tarpeeksi.

Cascinan sijainti oli sopiva seutuun perehtymistä varten. Paikkakuntalaiset ehtivät tottua näkemään kuusi tätiä taivaltamassa kohti rautatie- ja tai linja-autoasemaa aamuisin. Kun heitä sitten oli viisi Tuulan matkustettua kotiin hieman aikaisemmin, kyläläiset kysyivät, missä se yksi täti on. Iltaisin sitten sama joukkue laahusti takaisin. Matkalaiset kävivät tutustumassa Firenzen pohjattomiin aarrekammioihin sekä Pisaan, Luccaan ja Volterraan. Volterra pitkän linja-automatkan päässä oli ehkä vaikuttavin. Sen olivat etruskit sinne rakentaneet, ja heidän jälkiään matkalaiset tutkailivat. Museoita he kiersivät joka paikassa niin ahkerasti, että Tytti lopulta ilmoitti, ettei hän kestä nähdä enää yhtään Madonna col bambinoa. Itse he eivät juuri kuvia tuottaneet, Eveliina teki muutaman akvarellin.

Matkalla mukana olivat Liisa Vastamäki, Anneli Savolainen, Tytti Haapasaari, Tuula Susi, Helena Kontturi ja Eveliina Pirhonen.

Cevennes, Ranska

Orvokki Rosberg tunsi Helin, suomalaisen naisen, joka oli naimisissa ranskalaisen miehen kanssa. Heli oli ollut samalla kurssilla Orvokin kanssa. Heillä oli pienessä kylässä residenssi. He asuivat itse talon toisessa päässä, ja toisessa päässä oli uudempi rakennus, jossa matkalaiset voivat asua. Pariskunta toi heille ruuan, ja Heli piti heille kursseja ateljeessaan, lähinnä tussipiirustusta. Tytti Haapasaari muistelee:

Niin, että meillä on paljon ollut tämmöisiä erikoisia, tämmöisiä matkoja, mitkä eivät ole sillä tavalla järjestetty, että nämä ovat vapaamuotoisia. Ihan vaan omin nokkinemme lähdetty.

Retkiä

Yhdistyksen toimintaan ovat kuuluneet alusta alkaen retket taidenäyttelyihin ja taiteilijakoteihin.

Keväällä 1977 kuvataiteilijat tekivät retken Panu Patomäen taiteilijakotiin. Retken aikana keskusteltiin taiteesta ja piirrettiin. Toukokuussa 2009 jäsenet saivat tutustua jälleen Patomäkien kauniiseen taiteilijakotiin ja molempien taiteilijoiden työhön. Syksyllä 1977 käytiin tutustumassa itäisten läänien kuvataiteilijoiden yhteisnäyttelyyn Mikkelissä. Huhtikuussa 1981 tehtiin kuvataideretki Helsinkiin kohteena Pekka Halosen näyttely. Ryhmän vetäjänä ja Halosen tuotannon esittelijänä toimi Ritva Huovinen. Marraskuussa 1982 Huovinen vei kuvataiteilijat Helsinkiin katsomaan Ateneumin von Wright -näyttelyä sekä Taidehallin Veikko Vionojan ja Rafael Wardin näyttelyitä. Kesäkuussa 2004 ja 2006 tehtiin näyttelyretki Taidekeskus Salmelaan Mäntyharjulle. Kesäkuussa 2007 yhdistys kävi Taidekeskus Ihanan Amerikka! -näyttelyssä. Syyskuussa 2007 ajateltiin, että olisi hyödyllistä tutustua paikallisten taiteilijoiden teoksiin ja työskentelytapoihin. Taidemaalari Kaarina Karjalainen otti jäsenet vastaan ateljeessaan 27.9.2007. Kesällä 2008 tehtiin taideretki Heinolan taidemuseon Tero Laaksosen näyttelyyn Chine – lohikäärme, krysanteemi ja lasitettu puutarha. Kesällä 2014 käytiin tutustumassa taiteilija Marita Liulian ateljeehen Heinolan Hevossaaressa. Kesällä 2016 yhdistys kävi puolestaan taiteilija Marjatta Tapiolan vieraana Sysmässä. Huhtikuussa 2017 tutustuttiin Heinolan ortodoksiseen Juliana-yhteisöön ja Heinolan ortodoksisen kirkon ikoneihin.

Vuodesta 2016 yhdistyksen hallitus on tehnyt opintoretken taidekohteeseen. Syyskuussa 2016 hallitus vieraili taiteilija Soile Yli-Mäyryn taidekodissa Orimattilassa. Toukokuussa 2019 hallituksen kesäretki suuntautui Moision kartanoon, jossa heinolalaisella taidemaalari Susanna Eskolalla oli teoksiaan esillä. Vuonna 2020 retki jouduttiin perumaan korona-pandemian vuoksi. Vuonna 2021 kohteena oli Laukon kartano. Hallitus on vieraillut myös Orimattilan taidemuseossa, Maila Talvion salongissa Hartolassa ja Vääksyn Päijänne-talossa sekä Taidekeskus Salmelassa Mäntyharjulla

Lähteet

Haapasaari, Tyttti haastattelu 22.6.2022

Savolainen, Anneli haastattelu 1.11.2023

Savolainen, Anneli (2005): Matkakertomuksia. Heinolan Taide 2005. Heinolan kuvataiteilijat ry 30 vuotta. S. 8–9.

Toimintakertomukset 1975–2025

Heinolan kuvataiteilijat ry:n näyttelyt

Heinolan kuvataiteilijat ry on perustettu vuonna 1975. Kuvataiteilijat osallistuivat jokaisen Heinolassa vuoden 1975 pidetyn kuvataidenäyttelyn pystytykseen, purkamiseen ja valvontaan. Näyttelyt pidettiin pääasiassa Heinolan kirjaston näyttelytiloissa, mutta myös Lyseonmäen koulussa ja Mattisen Teollisuus Oy:n tiloissa. Jaoksen opettajajäsenet Liisa Kangasperko ja Ritva Huovinen tutustuttivat oppilaitaan useisiin näyttelyihin. Vieraskirjojen mukaan näyttelyissä vieraili vuoden 1975 aikana lukuisat heinolalaiset. Heinolan Taide 1975 eli ensimmäinen yhdistyksen vuosinäyttely pidettiin Heinolan kirjastossa. Myös Heinolan Taide 1976 eli toinen yhdistyksen vuosinäyttely pidettiin 25.10.-7.11.1976 kirjaston näyttelytilassa. Juryttäjänä toimi Olavi Lanu. Itä-Hämeen toimittaja piti puolestaan Heinolan Taide 1977 -näyttelyn ilmettä levollisena. Juryttäjät Liisa Vastamäki ja Panu Patomäki onnistuivat hyvin valiten rauhallisen ja yhtenäisen kokoelman. Yleisöä oli avajaisissa runsaasti.

Vuonna 1979 kokeiltiin työpaikkanäyttelyitä Mattisella, Reumalla ja Kymillä. Vuoden 1980 toimintakertomuksen mukaan töitä oli ollut esillä myös Laitalan optikkoliikkeen ikkunassa Kauppakadulla sekä Tampellassa, Kymillä ja Mattisella. Kirjastolla pidetyn Heinolan Taide 1980 -näyttelyn jurytti taidemaalari Aaro Matinlauri, eikä hänen mukaansa näyttelytöissä ollut mitään repäisevää. Itä-Hämeessa kirjoittanut Maija Kippola puolestaan oli varma, että töiden tekemiseen oli liittynyt paljon tunteita ja ne olivat tekijöilleen tärkeät. Töitä oli tarjonnut 17 tekijää. Jo perinteeksi muodostunut Heinolan Taide pidettiin vuonna 1982 vielä kirjastolla. Yhdistyksessä käytiin keskustelua, pitäisikö hyvän suosion saavuttaneesta näyttelystä luopua, koska kirjaston näyttelytila ei olisi vastaisuudessa käytettävissä. Avauspuheessaan puheenjohtaja Panu Patomäki korosti sitä, että hylätyksi tuleminen ei välttämättä tarkoita, että teos olisi huono, vaan se voi erilaisuudessaan poiketa toisten töiden sarjasta ja rikkoa sen.

Vuoden 1983 kesäkuussa Eero Railimo järjesti patsasnäyttelyn omalla pihallaan ja ateljeessaan. Heinolan Taide 1983 taas pystyttiin pitämään uudessa näyttelypaikassa Valtuustotalon alakerrassa. Jurytyksen hoiti taiteilija Paavo Pelvo, esillä oli 29 teosta 12 tekijältä. Vuoden 1985 10-vuotisjuhlien kutsunäyttely pidettiin Valtuustotalon näyttelytilassa 17.3.-9.4. Paikallisten pankkien konttoreissa oli samaan aikaan esillä Heinolassa asuvien taiteilijoiden ja taiteenharrastajien näyttelyitä. Perinteinen Heinolan Taide pidettiin taidemuseolla 3.-15.12. Raija Niemisen töitä oli esillä Kahvila Kärpäsessä, jonka omistaja oli toivonut töitä esille kahvilan seinille.

Vuonna 1990 vuosinäyttelyä ei voitu pitää, koska kaupungista ei löytynyt tarvittavia näyttelytiloja.

Vuoden 1995 20-vuotisjuhlanäyttely pidettiin taidemuseossa 3.-26.11. Näyttelyn avasi kaupunginjohtaja Pauli Ihamäki. Esillä oli 48 työtä 13 tekijältä. Jurytyksen hoitivat Tytti Haapasaari ja Panu Patomäki. Vuosinäyttely pidettiin tuttuun tapaan Valtuustotalolla. 6.-19.11. Lisäksi ravintola Heilissä oli näyttelyjen ajan esillä jäsenten maalauksia, puuveistoksia, tiffanytöitä ja posliinimaalauksia. Vuoden 1998 Heinolan Taide pidettiin taas uudessa paikassa eli WPK-talolla 9.-20.11. Vuoden 2001 vuosinäyttelyn WPK-talon terassille juryttänyt Susanna Judin piti tilaa erittäin rajallisena, koska ehjää seinätilaa oli rajoitetusti. Myös Tytti Haapasaari muistelee:

Kyllä se semmoista ajelehtimista oli, että kun kaikki mahdolliset Valtuustotalon kellarit ja vaikka mitkä me yritettiin, Harjupaviljongillakin ja WPK-talon aulassa siinä missä on se kahvila, mutta siinäkin kaikissa on niin kauheasti ikkunoita ja vähän seiniä ja on hirveen vaikea rakentaa näyttelyä. Kyllä näitä on tullut pystytettyä sitten jos jonkin näköiseen paikkaan.

Yhdistyksen tärkein tapahtuma vuonna 2000 oli 25-vuotisjuhlanäyttely Vanhassa kirjastossa 20.11.-3.12. Kävijöitä oli noin 300, ja näyttely sai mukavasti huomoita paikallisissa medioissa. Itä-Hämeen taidekriitikko Antti Tunkkarin mukaan moni näyttelyn taiteilijoista oli kehittynyt aimo harppauksin, ja Heinolan juhlanäyttelyssä taso oli korkeampi kuin koskaan. Esillä oli 30 teosta 13 tekijältä, näyttelyn jurytti Jenni Turtonen.

Viimeinkin vuonna 2003 vuosinäyttely saatiin vakituisesti taidemuseolle 8.12.-11.1. Näyttelyyn valitsi juryttäjä Tiina Salmi 40 teosta 14 tekijältä. Näyttely sai paikallisessa lehdistössä hyvät arvostelut : Heinolan Taide päätyi viiimeinkin oikeaan paikkaan, kirjoitti Ilkka Pihlajaniemi Itä-Hämeessä. Kävijöitä oli 974 henkilöä. Yhdistyksessä oltiin kiitollisia taidemuseolle pääsemisestä. Tytti Haapasaari muistelee:

Se oli semmonen juttu, että kyllähän sitä oli moneen kertaan kysytty, mutta kun Kari-Paavo oli sitä mieltä, että tämä nyt on, niin kuin onkin tietysti harrastajataiteilijayhdistys, että eihän nyt taidemuseolle voi tällaista mitään toritaidetta ottaa. Mutta sitten kun Kari-Paavo oli sen yhden vuoden virkavapaalla, meni sitten Gloria-lehteen päätoimittajaksi. Ehdittiin siihen väliin just. Me saatiin sinne yksi vuosinäyttely. Totta kai heinolalaiset on kiinnostuneita, mitä paikkakunnan väki tekee. Niitähän kävi siellä valtavasti. Siitä tuli ihan hyvää palautetta ja kaikkeen. Sillä me päästiin, että nyt on kaikki ollut hyvin.

Sihteeri Orvokki Rosberg kertoo Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa:

Kokemus on niin hyvä, että haluaisimme heinolalaistaiteilijoiden vuosinäyttelystä taidemuseolla tradition. Taidemuseo avaa hyvin valvottuna näyttelypaikkana uusia mahdollisuuksia. Saamme paljon helpommin ammattitaiteilijoita mukaan.

Helmikuussa 2005 yhdistys täytti 30 vuotta. Sen juhlistamiseksi pidettiin Heinola-aiheinen kesänäyttely Heinolan Heilin pihamökissä. Vuoden päätapahtuma oli juhlanäyttely Heinolan taidemuseolla 10.12.-15.1. Vieraileva taiteilija oli Heli Hiltunen. Jäseniltä oli töitä kaikkiaan 52. Juryttäjä Tiina Salmi arvioi, että kaikki tarjotut työt olivat tasokkaita.

Kesän aikana 2012 Heinolan kirjastolla oli esillä kahden kuvataidekurssin teoksia: Lapsille suunnatun kurssin Taiteesta väriä ja voimaa sekä kollaasikurssin Akanvirran välkyt. Kollaasiteoksissa oli käytetty kekseliäästi pitsiä, nuotteja, kuivattuja kasveja, kiiltokuvia, helmiä, ruukkusoraa ja vanhoja maalauksia. Lasten kurssin vetäjä Sirpa Svahn-Kumpulainen oli yllättynyt lasten korkeasta taitotasosta. Hänen mukaansa lasten tekemisen taso kertoo ympäristöstä, jossa he elävät. Heinola on hieno kulttuurikaupunki.

Huhtikuussa 2013 hallitus päätti vuokrata entinen kulttuuritoimiston tila Kauppakatu 5:stä yhdistyksen galleriaksi. Liiketila kunnostettiin talkoovoimin kesä-, heinä- ja elokuuksi. Gallerian nimeksi valittiin Galleria Sateenkaari ja se avattiin 3.6.2013. Kesäkuun näyttely Taidevirtaa Heinolassa oli jäsenten yhteisnäyttely, heinäkuun näyttely Sateenkaaren taidekesä oli kutsunäyttely ja elokuun näyttely Silmän ruokaa kuvista koostui edellä mainituista kurssitöistä. Sekä Galleria Sateenkaaren näyttelyt että Heinolan Taide 2013 saivat kiitosta taiteellisesta tasosta runsaalta kävijäjoukolta.

Vuonna 2015 juhlittiin yhdistyksen 40-vuotisjuhlavuotta. Taiteilija Marita Liulia oli juryttänyt vuoden 2014 vuosinäyttelystä teoksia kiertävään juhlanäyttelyyn, joka oli esillä palvelutalo Konsulinnassa, Mäntylä-kodissa, Hopeasillan vanhainkodissa, terveyskeskuksen kahviossa ja Kuusakosken tehtaan ruokalassa. Juhlanäyttely Heinolan taidemuseolla pidettiin 9.12.-6.1. Näyttelyn juryttäjä oli Salli Parikka-Wahlberg, kutsuttuina taiteilijoina olivat Galleria Lambertissa Tuomo Laakso ja Merja Parikka. Näyttely sai runsaasti kiitosta.

Suomi 100 vuotta -näyttely toteutettiin Suomi 100 Yhdessä -teemaa noudattaen järjestämällä poikkitaiteellinen näyttely Heinolan taidemuseossa yhdessä eri toimijoiden kanssa vuonna 2017. Yhteistyökumppaneita olivat Heinolan kameraseura, Heinolan taidemuseo, Heinolan vanhuspalvelut, Heinolan Mieslaulajat ja Heinolan musiikkiopisto. Näyttely oli esillä 14.12-.21.1. Näyttelyn teema oli Salaperäiset metsämme. Kuvataiteilijoita ja kameraseuralaisia pyydettiin työstämään teoksia tästä aiheesta. Lisäksi näyttelyssä oli esillä metsäaiheisia runoja ja tarinoita vanhoista metsäuskomuksista. Näyttelyn jurytti lahtelainen Marja-Liisa jokitalo. Näyttely sai runsaasti kiitosta siitä, miten valokuvat, maalaukset ja runot olivat vuoropuhelussa keskenään. Katsojat saivat kokonaisvaltaisen taide-elämyksen. Näyttelyn avajaisissa lauloi Heinolan Mieslaulajien kvartetti esittäen metsäaiheisia lauluja. Avajaisissa palkittiin Heinolan lintutarhan hoitaja Olli Vuori, koska hän tuo paikallislehden lukijoille mahdollisuuden osallistua luonnon tarkkailuun kirjoittamalla luontoretkistään lehteen. Näyttelyn aikana Heinolan musiikkiopiston oppilaat esittivät sovittuina aikoina musiikkia taidemuseolla, ja 10.1. esitettiin museolla koko perheen elokuva Metsän tarina. Näyttelyssä vieraili Heinolan kaupungin vanhusyksiköistä ikäihmisiä hoitajineen. Yhdistys kustansi heidän pääsylippunsa.

Vuodesta 2015 on ollut tapana järjestää kesänäyttely Heinolan kirjastossa, vuodesta 2022 myös käsityökeskus Elämyspuodin galleriassa. Vuodesta 2024 on puolestaan järjestetty japanilaisen ikebana-taiteen kursseja, joiden jälkeen on pidetty näyttely kurssiteoksista Vanhalla kirjastolla kuvataiteilijoiden uusissa tiloissa. Siellä pidetään myös näyttelyitä yhdistyksen jäsenten teoksista avointen ovien aikaan.

LÄHTEET

Arvekari, Esa: Heinolan kuvataiteen koko kirjo näyttelyssä. Etelä-Suomen Sanomat 13.12.2003

Haapasaari, Tyttti haastattelu 22.6.2022

Pihlajaniemi, Ilkka: Heinolan Taide päätyi viimein oikeaan paikkaan. Itä-Häme 9.12.2003

Toimintakertomukset 1975-2024

Heinolan kuvataiteilijat ry:n toimintatilat

Perustamisvuonna 1975 Lyseonmäen koulun alakerrasta vuokrattiin ja kunnostettiin talkoilla työtila grafiikan harrastamista varten. Työtila oli jäsenten käytössä maksutta, avaimia sai johtokunnan jäseniltä. Elokuussa 1975 öljyvärimaalauskurssin teoreettinen opetus annettiin Lyseonmäen koulun kuvataideluokassa, maalausopetus Harjupaviljongissa. Vuoden 1976 maalauskurssi toteutettiin puolestaan Heinolan kansalaisopiston tiloissa. Vuonna 1977 kokoonnuttiin Lyseonmäen koululle niin kutsuttuihin työiltoihin, joissa piirrettiin ja maalattiin alastonmallitutkielmia, kuunneltiin esitelmiä sekä katsottiin elokuvia ja diaesityksiä taiteesta.

Vuonna 1981 suurimpana hankaluutena koettiin kunnollisten työtilojen puute. Nimenomaan grafiikan kurssitoiminta kärsi tilapäisoloista. Toimikauden lopulla päästiin kuitenkin muuttamaan Rullan koululle, jonka piharakennuksen Heinolan kaupunki antoi ainakin toistaiseksi kuvataiteilijoiden käyttöön. Vuoden 1982 toimintakertomuksen mukaan ehdittiin järjestää vain yksi kurssi, kun Rullan koululle murtauduttiin ja grafiikan materiaalit tuhottiin täydellisesti. Vasta myöhään keväällä pystyttiin hankkimaan uudet tarvikkeet. Syksyllä 1983 kävi ilmi, että nuorisolautakunta halusi Rullan koulun tilat bändien harjoittelupaikaksi. Kuvataiteilijat siirtyivät 1.1.1984 kulttuurilautakunnan hallintaan annettavaan Koskensaaren kiinteistöön yhdessä Heinolan Kameraseuran ja taiteilija Elsi Tolosen kanssa. Uuden tilan suhteen oli todettava, että nyt saatiin kaivatut lämmin vesi ja WC-tilat. Huonoa oli paikan syrjäinen sijainti ja se, että koululautakunnalle jäi oikeus lasten kesäsiirtolan pitoon kiinteistössä.

Koskensaaren huvila oli vanha vanhainkoti. Lapset olivat siellä muutaman viikon kesässä, muun ajan tila oli kuvataiteilijoiden käytössä. Huvilassa oli avarat, isot tilat. Mallipiirustusta voitiin pitää isommallakin porukalla. Anneli Savolaisen mukaan tila oli sopivasti romuinen, siellä ei tarvinnut varoa mitään. Siellä oli iso keittiö, jossa oli hyvä putsata maalivehkeitä. Sitten oli iso pihapiiri, jossa maalattiin paljon ulkona. Syksyn 1984 kuluessa saatiin Kameraseuran kanssa yhteiseen kokous- ja luentotilaan rullaverhot ja valkokangas. Paikallislehdessä oli useaan kertaan maininta, että kuvataiteilijat pääsevät 100 000 markalla kunnostettaviin tiloihin. Ihmettelijöitä ja kadehtijoita riitti. Kuvataiteilijat ihmettelivät itsekin, kun heille ilmoitettiin, että 80 000 markkaa on käytetty ja lopulla rahalla pitäisi saada ulkomaalaus. Toimintaa rajoittivat myös koulujen kesäsiirtolat. Kesäkausi oli kuvataiteilijoille aktiivisinta aikaa, heillä ei kuitenkaan ollut oikeuttaa käyttää tiloja kuin vasta heinäkuun puolen välin jälkeen. Anneli Savolainen muistelee Koskensaaren tiloja:

Kyllä ne joskus meni vähän abstraktiinkin suuntaan. Joo, sitten oli yksi Tuula, joka maalasi siellä nimenomaan sen abstraktin kuvan Koskensaaren keittiöstä. Kun se oli valmis, se oli näyttänyt kaikille sukulaisilleen, ja mitä se nyt esittää? Ei kukaan, se oli näyttänyt yhdelle pienelle, kimeällä äänellä: Kuule Tuula, se näyttää musta aivan keittiöltä.

Vuoden 1985 toimintakertomuksen mukaan Koskensaaren tiloja oli käyttänyt 305 käyttäjää ja käyttötunteja oli vuoden aikana 1351. Tammikuun kokouksessa käsiteltiin kulttuuritoimistolta tullut kirje, jossa oli tiedosteltu Koskensaaren tilojen käyttöä ja pyydettiin ilmoittaa kuukausittain kävijämäärät ja käyttöajat. Päätettiin hankkia vihko, johon jokainen tiloja käyttänyt kuittasi käyntinsä nimellään. Kirjastohenkilökunnan kanssa sovittiin, että he ottivat huolehtiakseen avaimet jäsenluettelon kanssa. Henkilöllisyytensä todistamalla jäsenet voivat noutaa avaimet ja palauttaa kirjastolle palautusluukusta. Systeemi toimi hyvin joulukuuhun asti, jolloin avain oli varastettu luukusta. Uusia avaimia pyydettiin tuloksetta, mikä haittasi työtilojen käyttöä.

Vuoden 1988 toimintakertomuksessa todetaan, että työskentely lauantaisin Koskensaaressa piirustuksen ja maalauksen merkeissä oli vakiintunutta. Tilta olivat hyvät ja avainjärjestely toimi. Koskensaaressa kävi vakituisesti parikymmentä harrastajaa, mikä muodosti keskeisen osan yhdistyksen toimintaa. Vuoden 1990 aikana tiloja oli käytetty noin 2000 tuntia. Vuonna 1994 tiloihin murtauduttiin kolme kertaa ja yhdistyksen tavaroita varastettiin. Vuonna 2002 pakkasten aikaan huvilan kunto oli huono ja putkien jäätyminen haittasi.

Vuonna 2005 yhdistyksellä oli huvilassa vielä grafiikan työhuone. Koko vuoden oli vireillä huvilan myyminen, mikä oli omiaan halvaannuttamaan toimintaa, ja tilojen käyttö oli jo loppuvuodesta vähäistä. Kaupunki möi tilan, ja kuvataitelijat saivat vuonna 2006 uudet toimitilat Maaherrankatu 1B:stä 150 euron kuukausivuokralla. Aiempaan verrattuna tilat olivat ahtaat, mutta etuna oli sijainti keskustassa ja varma vesihuolto. Tilojen ahtaus rajoitti kurssien kokoa. Vuonna 2008 tiloissa oli keväällä keskiviikkoisin päivystys, jolloin oli mahdollisuus saada neuvoja grafiikan teossa. Tiloja käytettiin sinä vuonna 96 tuntia.

Vuoden 2023 lopulla Maaherrankatu 1B:n tilat siirrettiin bänditoiminnan käyttöön, ja yhdistys sai Heinolan Kameraseuran kanssa uudet, hienot kerhotilat Heinolan Vanhalta kirjastolta. Tilat kunnostettiin talkoovoimin, ja toimistosta saatiin viihtyisä vanhoilla verhoilla ja matoilla. Ensimmäisen kerroksen aulatila soveltui mainiosti kurssikäyttöön. Yläkerran huoneisiin saatiin maalaustilat jäsenistölle, toinen huone akryylimaalareille ja toinen huone öljyvärimaalareille. Keväällä 2025 yläkertaan pystytettiin myös hallituksen jäsenen Päivi Kotirannan kangaspuut, joilla jäsenistö voi tehdä taideteoksiaan. Keväällä kuvataiteilijoiden Jouko Vinkka ja Kameraseuran Matti Uimonen myös maalasivat alakerran aulatilat ja asensivat niihin ripustuskiskot maalauksia varten. Toukokuun 4. päivänä 2025 molemmat yhdistykset pitivät tiloissa yhteiset avoimet ovet, joissa kävi yli 70 tutustujaa. Tilaisuudessa oli esillä kuvataiteilijoiden maalauksia, edellisen päivän ikebana-kurssin tuotoksia ja kameraseuralaisten valokuvia, yläkerrassa saattoi tutustua taiteilijoiden maalaamiseen ja osallistua taidearpajaisiin. Vuonna 2025 Heinolan kuvataiteilijat ry on vireä yhdistys, ja sillä on toimintaansa sopivat tilat.

LÄHTEET

Haapasaari, Tytti haastattelu 22.6.2022

Savolainen, Anneli haastattelu 1.11.2023

Toimintakertomukset 1975-2025

Heinolan kuvataiteilijat ry:n juhlavuodet

Heinolan kuvataiteilijat ry täytti 10 vuotta vuonna 1985. Vuonna 1984 nimettiin 10-vuotisjuhlatoimikunta, jonka jäsenet olivat Panu Patomäki, Jouko Valasti, Teuvo Salminen ja Tytti Haapasaari. 10-vuotisjuhlavuoden tärkeimmän tapahtuman eli juhlanäyttelyn avajaiset pidettiin Valtuustotalon näyttelytilassa 17.3.1985. Kutsukortteja oli lähetetty jäsenistön lisäksi perustajajäsenille, kulttuurilautakunnalle, museolle, kirjastolle, kaupunginhallitukselle, kaupunginjohtajalle, pankkien johtajille, kansalaisopistolle, kulttuurijärjestöille sekä niille lukuisille taiteilijoille, jotka olivat toimineet kurssien ohjaajina. Tilaisuuden avaussanat lausui puheenjohtaja Patomäki. Paikalla olleet kutsunäyttelyn taiteilijat sekä perustaja- ja kunniajäsenet kukitettiin. Kerttu Luhtalan lahjoittaman stipendin sai taideopiskelija Marita Hannila. Taiteen Ystävät kustansivat tilaisuuden musiikkiohjelman. Jouko Valasti luki kirjoittamansa historiikin, josta lyhennelmä oli painettu näyttelyluettelon ensimmäiselle aukeamalle. Näyttelyn suojelijana toimi kaupunginjohtaja Jarkko Paronen. Onnittelukukkia saatiin Heinolan Kameraseuralta, kulttuurilautakunnalta ja kansalaisopistolta, joka lahjoitti kiekon kuuluisasta Jyrängön koivusta. Näyttelyyn tutustumisen jälkeen siirryttiin kaupungintalon ruokalaan kahville.

Näyttelyssä oli esillä 47 taideteosta yhdeksältä taiteilijalta ja lisäksi 18 mitalia Armas Lähteenkorvalta. Paikallisten pankkien konttoreissa oli samanaikaisesti Heinolassa asuvien taiteilijoiden ja taiteenharrastajien töitä. Juhlat onnistuivat hyvin, ja kutsunäyttelyssä kävi vieraskirjan mukaan noin 600 vierailijaa.

Vuonna 1995 20-vuotisjuhlanäyttely pidettiin puolestaan Heinolan taidemuseossa 3.-26.11.1995. Näyttelyn töiden seulonnan ja pystytyksen hoitivat puheenjohtaja Tytti Haapasaari ja varapuheenjohtaja Panu Patomäki. Töitä valittiin pitkäaikaisilta jäseniltä, eniten näyttelyitä pitäneiltä, kuvataidekoulutuksen saaneilta ja ammattitaiteilijoilta. Esillä oli yhteensä 28 työtä 13 tekijältä. Näyttelyn avasi kaupunginjohtaja Pauli Ihamäki, ja siellä kävi noin 500 katsojaa. Lisäksi ravintola Heinolan Heilissä oli esillä jäsenten maalauksia, puuveistoksia, tiffanytöitä ja posliinimaalauksia.

Vuonna 2000 yhdistyksen tärkein tapahtuma oli 25-vuotisjuhlanäyttely niin kutsutussa Vanhassa kirjastossa 20.11.-3.12. Näyttelyn jurytti kuvataiteilija Jenni Turtonen, ja näyttelyssä oli esillä 30 teosta 13 tekijältä. Näyttelystä uutisoitiin laajasti paikallislehdissä ja radiossa. Itä-Hämeen kriitikon Antti Tunkkarin mukaan näyttely oli kauttaaltaan tasokas. Jurytys oli tehty taidolla, ja moni heinolalaistaiteilija yllätti uudistumisellaan. Näyttelyn vahvimmat työt olivat Tunkkarin mukaan Aila Naukkariselta ja Merja Parikalta. Parikan työt liittyivät kaikki Afrikkaan. Tunkkari näki niissä sukulaisuutta meksikolaisen taidemaalarin Frida Kahlon kuviin. Naukkarinen puolestaan oli löytänyt uusia värejä ja teosten tunnelma oli tarttuva. Mukaan oli mahdutettu metalligrafiikkaa, onnittelukortteja, romuveistoksia, puutaidetta sekä öljyväri-, akryyli- ja guassimaalauksia. Alusta alkaen mukana ollut yhdistyksen sihteeri Jouko Valasti toteaa:

25 vuodessa on kuvataiteilijoiden töiden taso parantunut. Tämä on osin koulutuksen ansiota. Joka kesä on kuvataiteilijoille tarjolla ammattitaitoisen opettajan vetämiä kursseja.

Helmikuussa 2005 yhdistys täytti 30 vuotta. Sen juhlistamiseksi pidettiin Heinola-aiheinen kesänäyttely Heinolan Heilin pihamökissä. Näyttely sai hyvät arvostelut, ja kävijöitä oli noin 150. Vuoden päätapahtuma oli juhlanäyttely Heinolan taidemuseolla 10.12-15.1. Vieraileva taiteilija oli heinolalaissyntyinen Heli Hiltunen. Jäseniltä töitä oli kaikkiaan 52. Juryttäjä Tiina Salmi arvioi, että kaikki tarjotut työt olivat tasokkaita. Työt olivat herkullisia ja värikkäitä, monenlaisia tekniikoita oli käytetty. Salmen mukaan näyttelyyn tuli teoksia, jotka olivat harkittuja ja harmonisia. Juhlavuoden merkeissä koottiin 12-sivuinen Heinolan Taide 2005 -julkaisu. Siinä oli tervehdysten lisäksi yhdistyksen historiikki, taideaiheisia artikkeleita ja kuvauksia tapahtumista vuosien varrella.

Vuonna 2015 yhdistys täytti puolestaan 40 vuotta. Juhlavuoden toimintaa varten nimettiin toimikunta, johon kuuluivat puheenjohtaja Henna Paasonen, varapuheenjohtaja Orvo Rantala, Tiina Bragge, tiedottaja Irene Voutilainen, Saija Jäppinen ja Sirpa Juuti. Vuoden teemana pidettiin ”Taidetta ihmisten lähelle”. Sen pitämiseen saatiin avustukset Taikelta ja Heinolan kaupungilta.

Tapahtumia oli pitkin vuotta. Itä-Häme lehden välissä ilmestyi 15.1. juhlaliite, jossa oli muun muassa taiteilijoiden haastatteluita. Vuoden 2014 vuosinäyttelystä oli juryttäjä Marita Liulia valinnut teokset juhlavuoden kiertävään näyttelyyn. Teokset olivat vuoden aikana esillä palvelutalo Konsulinnassa (avajaiset 9.1.), Mäntylä-kodissa (avajaiset 5.2.), Hopeasillan vanhainkodissa (avajaiset 6.3.), terveyskeskuksen kahviossa lokakuun ajan ja Kuusakosken tehtaan ruokalassa marraskuun ajan. Musiikkimaalausta pidettiin Myllyojan koulun ja Tommola-talon tapahtumissa. Vapaa maalaus -ryhmän ateljeessa pidettiin taidenäyttely ja arpajaiset 16.4. Toukokuussa tehtiin Sillan alla -projekti. Maantiesillan pääty, jonka oli aikanaan toteuttanut Felix Pirhonen, uudistettiin Eveliina Pirhosen johdolla. Teos julkistettiin 23.5., minkä jälkeen pidettiin kahvitilaisuus Cafe Kailaksessa. Ohjelmassa oli Heinolan Musiikinystävien alkufanfaari, kaupungin edustajan ja kuvataiteilijoiden edustajan puheenvuorot. Heinolan Kameraseura ikuisti tapahtuman. Kaupunginkirjastossa oli esillä Susanna Judinin kurssin töitä kesäkuussa. Heinäkuussa pidettiin kuvataiteilijoiden kesänäyttely kirjastossa sekä runopromenadi Rantapuistossa yhdessä Runonkantajien kanssa. Runonkantajat lähettivät runojaan inspiraatioksi, kuvataiteilijat tekivät A4-kokoisia töitä, jotka laminoitiin ja ripustettiin Rantapuiston puihin. Elokuussa Taiteiden yönä 29.8. oli jäsenten töitä esillä Heinolan Heilissä, josta teokset laitettiin esille Mäntylä-kotiin lokakuussa ja Jyrängön asukastuvalle marraskuussa. Juhlanäyttely Heinolan taidemuseossa pidettiin 9.12.-6.1. Näyttelyn juryttäjä oli Salli Parikka-Wahlberg, ja se sai runsaasti kiitosta. Kutsuttuina taiteilijoina Galleria Lambertissa olivat Tuomo Laakso ja Merja Parikka. Vuoden aikana yhdistys oli näkyvästi esillä Itä-Hämeessä. Juhlavuoden ohjelmasta tehtiin juliste, jota levitettiin esille ympäri kaupunkia.

Heinolan kuvataiteilijat ry täyttää viisikymmentä vuotta 2025. Juhlavuotta on ennakoitu ja siihen on valmistauduttu Eletty taide -hankkeella. Taidehankkeen tarkoituksena on ollut tuoda esille yhdistyksen historiaa sekä tuoda hyvinvointia, osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja taiteen antamaa merkityksen tunnetta tavallisille heinolalaisille kuvataiteen harrastajille. Hankkeen vetäjänä on toiminut FM, vapaa taiteilija Henna Paasonen.

Paasonen teki vuosina 2022-2023 yhdistyksen jäsenten kanssa muistelutyöpajoja, joissa hahmotettiin omaa taidepolkua, sekä vieraili jäsenten ateljeissa ja tallensi niitä valokuvaamalla. Heinolassa toimivan Vapaan maalausryhmän jäsenten kanssa Paasonen toteutti ryhmähaastattelun kahden muistelupiirin muodossa. Lisäksi hankkeen aikana yhdistys järjesti hyvinvointiteemalla maalaustyöpajoja, kaksi pajaa vuodessa, jotka työllistivät ammattitaiteilijoita ja joiden käytännön järjestelyistä Paasonen vastasi. Vuonna 2022 Paasonen haastatteli Panu Patomäkeä, Susanne Eskolaa, Maila Pakarista, Kaarina Karjalaista, Helena Kontturia ja Tytti Haapasaarta heidän taidepolustaan. Vuonna 2023 Paasonen haastatteli Orvokki Rosbergiä, Susanna Judinia, Sirpa Juutia, Ismo Nuotiota, Kari-Paavo Kokkia, Manja Pielaa, Anneli Savolaista, Hannu Sipilää, Eveliina Pirhosta ja Irene Voutilaista heidän taidepolustaan, -muistoistaan ja -näkemyksistään.

Eletty taide -hankkeen tuloksia ovat Paasosen keräämään materiaaliin pohjautuvat ja hänen kirjoittamansa blogit, jotka ilmestyvät Heinolan museoiden ja Heinolan kuvataiteilijoiden nettisivuilla syksyn 2025 aikana, sekä yhdistyksen Heinolan taidemuseolla pidettävä juhlanäyttely, joka esittelee jäsenten teosten lisäksi kuvataiteen ja yhdistyksen historiaa Heinolassa. Näyttelyn oheistoimintana Paasonen haastattelee taidemuseolla kolmea heinolalaista kuvataiteilijaa, Susanna Eskolaa, Eveliina Pirhosta ja Ismo Nuotiota 4.1.2026. Lisäksi yhdistys on järjestänyt juhlavuotena maalausretken Ainolaan Järvenpäähän 23.8. sekä juhlakurssin 6.9. ja 13.9. Juhlakurssin opettajina toimivat taidemaalari Susanna Judin ja taidemaalari Manja Piela.

Muistelutyöpajojen, maalaustyöpajojen, juhlanäyttelyn kokoamisen ja blogien kirjoittamisen kustannuksiin on saatu avustuksia Heinolan kaupungilta, Suomen kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahastolta ja Helanderin säätiöltä.

LÄHTEET

Peltonen, Eija: Heinolan kuvataiteilijoilla 25-vuotisjuhlanäyttely. Etelä-Suomen Sanomat 20.11.2000

Toimintakertomus 1985, 1995, 2000, 2005, 2015

Tunkkari, Antti: Moni taiteilija kehittynyt aimoharppauksin. Heinolan juhlanäyttelyssä taso korkeampi kuin koskaan. Itä-Häme 21.11.2000